keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Rasti seinään

Heippa! Tuokaa skumppaa, minäpäs nukuin viime yönä melkein seitsemän tuntia yhteen soittoon. Siis heräämättä kertaakaan, jaiks! Oli muuten aamulla aikalailla ihmeteltävää kun tajusin, että Hilla nukkui omassa sängyssä eikä hän ollut herännyt syömään kertaakaan. Eikä Liinakaan valvottanut, hänellä on ollut muutamana yönä (ilmeisesti) kovia kasvukipuja ja varsinkin alkuyöt hän on nukkunut levottomasti. Kellään isommista lapsista ei ollut jano tai mitään muutakaan ylimääräistä. Kerrassaan ihmeellistä.

Tuleva yö on ihan varmasti yhtä hulabaloota kun nyt näin menin tällä asialla leveilemään. No, ehkä saan nukkua sitten taas parin vuoden päästä seuraavan kerran. 😂 Ei vaan, tämä oli ehkä ihan hyvä muistutus siitä, että jonain päivänä se katkeamaton yöuni saattaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jos yhtä hyvä tuuri jatkuu saattaa olla, että huomenna kirjoitan jo tekstin missä on enemmän kuin kaksi lausetta. 😆 Jep, sitä odotellessa.

Tässä vielä täysin asiaankuulumaton kuva minusta ja autoon matkalla torkahtaneesta Liinasta. Odotamme tässä Ainoa pianotunnilta. 

Tsau!


torstai 14. syyskuuta 2017

Syksyn ensimmäinen

Hirvikärpänen. Syksyn ensimmäinen hirvikärpänen on aina pahin. Tässä vaiheessa syksyä niihin alkaa olla jo niin tottunut, että niiden liiskaaminen käy kuin itsestään eikä se ällötä enää juuri lainkaan. Mutta se ensimmäinen - yäääääk. Lapsen päässä vielä, eihän sitä sinne voi jättää.

Me asumme keskellä metsää (siis ihan oikeasti metsän, ei minkään puiston ja tai pienen koivikon vieressä), joten olemme hyvinkin sinut luonnon ja sen kaikenmaailman öppiäisten kanssa.

Paitsi hirvikärpästen. Ja lukkien. Hyi yäk. Lasten mielestä lukeissa on jotain tosi mielenkiintoista, minusta ne on vaan tosi kuvottavia pitkine jalkoineen.

Onneksi hirvikärpäset ovat pysytelleet (ainakin toistaiseksi) pääsääntöisesti pihalla. Tänäänkin törmäilin ulkona kärpästen kanssa niin että napse vain kuului, mutta sisältä olen bonganut vain pari.

Hirvikärpäsistä huolimatta metsässä asuminen on ihan parasta. Ensinnäkin, tällaiselle äärimmäisen laiskalle marjastajalle on aivan ihanaa se, että tuoreita marjoja voi käydä hakemassa kotinurkilta. Mustikat, vadelmat, puolukat, vaihtelevasti metsämansikoita myös. Ehkä tulevaisuus tuo tullessaan ne ajat, kun lähden ihan varta vasten etsimään hyviä marjapaikkoja ja kykkimään tuntikausiksi pusikkoon, mutta juuri nyt ja siihen asti olen äärimmäisen onnellinen siitä, että marjat kaurapuuron päälle tai puolukkapiirakkaan voi hakea spontaanisti muutaman metrin päästä. 

Toisekseen, täällä saa huutaa ihan vapaasti. Olisitte kuullut kun Touko opetteli eilen ajamaan pyörällä. Hän huusi ilosta sekä silkasta *itutuksesta, vuorotellen. Noin sekunnissa saattoi ääni muuttua kellossa, kun pyörä ei ajanutkaan sinne minne piti tai polkimet pistivät jarrut pohjaan. Ai jestas että siinä olisi ollut kanssapyöräilijät ihmeissään, itseänikin vähän hävetti vaikka muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla. Voi eläin-parkoja, mahtoivat ne ihmetellä taas meidän menoa. No, eivätpä ainakaan karhut hyökkää. Ja samalla tyylillä ovat kolme vanhempaakin lasta oppineet ajamaan pyörällä eli jos vanhat merkit yhtään paikkaansa pitävät, oravat saavat nukkua taas rauhassa hyvinkin pian.  

Hitsi kun hirvikärpäset eivät hoksaa pelätä meteliä.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Onneksi huomenna on maanantai

Torstaina sitä huomaa huokaisevansa, että onneksi huomenna on perjantai: viikonloppuna kenenkään ei tarvitse herätä aikaisin ja koko porukka saa huilata rauhassa. Mutta jotenkin kummasti sunnuntaina taas toivoo, että tulisipa se maanantai jo: uusi alkava viikko tuo tullessaan kaikenlaista, etenkin rauhan ja järjestyksen. :D

Mennyt viikko hujahti taas ihan supernopeasti. Tosin kyllä siihen mahtuikin vaikka ja mitä, mm. parit vaatekutsut, paljon ystäviä, naurua, itkua, hermonriekaleita - ja yksi lievä aivotärähdys. Meillä kun olosuhteisiin nähden tapahtuu harvoin oikeastaan yhtään mitään, niin yksi pieni onnettomuus saa pasmat ihan totaalisen sekaisin. No, siitäkin selvittiin. 

Hilla on pistänyt nyt selkeästi astetta isomman vaihteen päälle maailman tutkimisen suhteen: paikallaan häntä ei saa pysymään oikeastaan missään muualla kuin syöttötuolissa, sillä lattialla istuallaankin hän työntää itseään jaloilla taaksepäin. Hänen lempparipaikkansa on ehdottomasti ruokapöydän alunen, sieltä kun löytää sekä itseltä että muilta pudonneita herkkuja. Isommat lapset ovat onneksi hyvin perillä siitä, että Hilla ei saa laittaa suuhun mitä tahansa, vaan jopa Liina roudaa pieniä legoja ja hamahelmiä minulle kun on nähnyt Hillan niitä lähestyvän. Menoa ja meininkiä siis riittää, mutta onneksi sitä ehtii edes näin iltasella istahtaa hetkeksi ja huokaista.


Seuraavassa kuvassa pötköttelee Touko, joka aamuna eräänä heräsi, mutta torkahti vielä uudelleen (meidän lasten erikoistaito). Rauhalliset aamut - ai että. Maanantai, olet niin tervetullut! Mukavaa alkavaa viikkoa! :)