maanantai 30. maaliskuuta 2015

Hei vaan!

Sairaalasta pääsyn jälkeinen aika on mennyt kuin hujauksessa, sillä vuoronperään porukka on ollut flunssan ja kuumeen kourissa. Pääsimme kotiin siis lauantai-iltana, reilu viikko sitten. Samana iltana Einolla nousi kuume, mikä kesti kaksi yötä ja kaksi päivää. Minä kävin sunnuntaina lääkäriltä hakemassa lääkekuurin kohtutulehdukseen, kun tunsin kuumeen nousevan ja alavatsakipua. Tämä oli minulla nyt kolmas tämän lajin tulehdus, joten hirvittävän paljon ei epäilystä ollut. Lääkkeet rupesivat auttamaan onneksi nopeasti eikä tulehdus päässyt äitymään pahaksi.

Keskiviikona vastaisena yönä Ainolla nousi kuume, mikä kesti sekin kaksi yötä ja kaksi päivää. Minulle tuli viikon keskivaiheilla (en muista enää mikä päivä se oli, imetysdementiaa?) hirvittävän kipeä tukos toiseen rintaan ja hyvä että sain toista kättä nostettua, niin kipeä se oli. Tukos aukesi onneksi itsekseen kun tyrkytin vauvalle maidon aina siitä rinnasta ensin. Seuraava päivä oli jo parempi niin minulla kuin Ainollakin: hänellä laski kuume yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.

Perjantai oli välipäivä, kukaan ei ollut kipeä. Lauantaina iskälle nousi kuume. Me koristeltiin lasten kanssa virpomisoksia seuraavaa päivää varten.

Sunnuntain kuskasin itsekseni koko porukkaa virpomassa paikasta toiseen. Saman päivän iltana Toukolle nousi kuume. Kaiken hyvän lisäksi vauva sai koko päivän hirvittäviä rintaraivareita.

Huoh. Sulo enää jäljellä. Ja vauva, toivottavasti hänelle ei tule mitään. Sairastaminen isossa perheessä on kyllä ihan jäätävän pitkäpiimäistä, varsinkin, kun kaikki sairastavat vuorotellen eikä yhtäaikaa. Siinä menee heittämällä toista viikkoa niin, että jatkuvasti joku on kipeä. Onneksi meillä sairastetaan vain pari kertaa vuodessa.

Muuten (kaikesta huolimatta) kaikki on sujunut hyvin. Isommat lapset ovat edelleen hyvin innoissaan pikkusiskosta: ensimmäinen viikko on mennytkin hyvin pitkälti siihen, että olemme yrittäneet hillitä jopa rasittavuuteen saakka yltyvää paijailua ja halailua ja sylittelyä. Ihanaahan se vain on että ovat innoissaan, pikkuhiljaa se siitä varmaan laantuu. Imetys sujuu hyvin ja maitoa riittää, vauva herää muutaman kerran yössä syömään mutta nukahtaa viereeni syötyään.

Tässä pikaisesti tämän perheen kuulumiset, palaan asiaan taas paremmalla ajalla. Hyvää alkanutta viikkoa!

torstai 26. maaliskuuta 2015

Synnytys

Tänään vauvalle tulee ikää tasan viikko. Sen kunniaksi kaivelen muistista viikon takaiset tapahtumat ja kaikessa lyhykäisyydessään sen, miten tyttö saapui maailmaan.

Heräsin torstain vastaisena yönä pari kerta kummalliseen särkyyn. Kävin vessassa ja juomassa, koska olin hikoillut taas sata litraa. Nukahdin uudestaan enkä ajatellut säryistä sen kummempaa, olihan särkyä jos jonkinlaista esiintynyt viimeisten viikkojen aikana vaikka kuinka paljon. Kun nousin saattamaan Ainon eskariin, voin hieman pahoin. Pohdin jo, että jäämmekö poikien kanssa sittenkin kotiin perhekerhon sijaan. Huono olo meni kuitenkin ohi ja lähdimme kerhoon. 

Pitkin päivää tunsin pientä jomotusta alaselässä, välillä voimakkaampaa, välillä laimeampaa. Välillä oli niin pitkä tauko, että unohdin jo koko jomotuksen. En näistäkään jomotuksista uskaltanut ajatella vielä oikein mitään, olinhan siinä kohtaa raskautta ihan varma, että vauva ei synny ikinä ja meidän olisi mentävä seuraavalla viikolla käynnistykseen. Iltapäivällä lähti kuitenkin se kuuluisa limatulppa. Aluksi en ollut siitäkään varma, mutta pian toisella vessakäynnillä varmistuin asiasta - se se oli, ei epäilystäkään. Uskalsin jo hieman toivoa, vihdoinkin tapahtuu jotain! 

Iltaa kohti tunsin välillä lievempiä, välillä kovempia supistuksia. Kun tuli pidempi tauko, odotin seuraavaa särkyä malttamattomana. Sieltä se aina tuli, ennemmin tai myöhemmin. Taisin torkahtaakin jossain vaiheessa. En uskaltanut sanoa miehellekään koko asiasta, jos vaikka supistukset olisivatkin hiipuneet. Elimme illan ihan normaalisti, kävimme saunassa, keitin lapsille iltapalaksi riisipuuroa.

Siinä puuroa keitellessä seitsemän-kahdeksan aikaan oli välillä pysähdyttävä odottamaan supistuksen loppumista. Tässä kohtaa mieskin jo huomasi, että jotain tapahtuu. Lapset eivät hoksanneet mitään. Kun mies rupesi lukemaan lapsille iltasatua ennen kahdeksaa, minä vaihdoin vaatteet ja keräilin hujan hajan olleet tavarat kassiin. Laitoin myös äidilleni viestin, että millainen tilanne heillä juuri silloin oli. Kun lapset olivat nukahtaneet, vanhempani tulivat ja minä hiissasin kuuman kaurapussin kanssa olohuoneessa. Keräilin Ainon seuraavan päivän vaatteet, laitoin repun valmiiksi ja siivoilin muutenkin illalla levinneitä tavaroita pois tieltä. 

Ennen yhdeksää lähdimme ajamaan Jyväskylään mieheni ja äitini kehotuksesta. "Eikö nyt jo kannattaisi mennä?", itselläni ei ollut vielä mikään hoppu. Säännölliset supistukset alkoivat siis tasan kahdeksalta ja kun olimme ajaneet hetken, supistuksilla ei ollut enää väliä ollenkaan. Jossain vaiheessa meinasin sanoa miehelleni, että ei tarvitse ajaa niin lujaa, ei tässä mikään kiire ole, mutta hyvä etten sanonut, olisin saattanut kuulla siitä muutamaan otteeseen jälkeenpäin. Enkä kyllä enää loppumatkasta tiennyt, miten päin autossa istuisin, joten oli hyvä että jätin sanomatta.

Kun puoli kymmenen jälkeen pääsimme synnytysvastaanoton oville, tunsin jo pientä tarvetta ponnistaa. Onneksi meidät vastaanottanut kätilö hoksasi tilanteen nopeasti eikä mennyt aikaakaan, kun olimme jo synnytyssalissa. Toivoin kivunlievitykseksi lämpöpussia, kätilö oli lämmittänyt sen minulle valmiiksi. Lapsivedet menivät, paine helpotti hetkeksi ja kohta aloinkin jo ponnistaa.

Ponnistusvaihe kesti 14 minuuttia, mutta se tuntui maailman pisimmältä ajalta. Jossain vaiheessa tuntui, että vauva ei suostu tulemaan pihalle, vaikka kuinka hikoilin ja näin vaivaa. Meillä oli onneksi hyvin rauhallinen ja kokenut kätilö ja lopulta puoli yhdentoista jälkeen syntyi tyttö mitoin 4325 g ja 53 cm.  Vauva syntyi ns. avoimessa takaraivotarjonnassa eli kasvot kohti kattoa. Tämä vaatii kuulemma hieman enemmän tilaa ja kätilö yllättyikin, kun kerroimme tämän olevan meillä jo kolmas vauva joka syntyy hiukan erikoisessa asennossa. 

Synnytyksen jälkeen fiilis oli mahtava, yhtään repeämää ei jäänyt ja vauva oli heti virkeä ja aivan ihastuttava. Olimme synnytyssalissa pari tuntia, kunnes pääsimme osastolle yhden aikoihin. Minä ja vauva jäimme lepäämään ja iskä lähti kotiin nukkumaan. Synnytyksen kestoksi merkattiin 2 tuntia 28 minuuttia, ponnistus 14 minuuttia ja jälkeiset 5 minuuttia.

Synnytys meni odotusteni mukaisesti. En tarvinnut lämpöpussia kummempaa kivunlievitystä (vaikka jossain vaiheessa tosin tuntui, että luomusynnytyksen toivominen oli typerin idea aikoihin), pääsimme lähtemään yötä vasten saatuamme lapset nukkumaan ja mikä parasta, kaikki meni loistavasti ja vauva on ihan täydellinen ilmestys.

Niin että miltä se sitten tuntuu, kun saa kuulla, onko syntynyt vauva tyttö vai poika? Tätä minulta kysyttiin aiemman postauksen yhteydessä ja rupesin asiaa sen jälkeen oikein pohtimalla pohtimaan. Kysymys osoittautui hankalammaksi kuin ajattelin. Mehän emme ole koskaan kysyneet lapsen sukupuolta etukäteen, joten sitä on jännitetty aina ihan loppuun saakka. Tai jännitetty ja jännitetty, enemmän olemme jännittäneet sitä, että kaikki menee hyvin. Itse olin ihan varma, että tämä viides tulokas on poika, joten kuten arvata saattaa, olin melko hämmentynyt kun syntyikin tyttö. Heti vauvan synnyttyä on hankala ajatella sukupuolesta oikein mitään, siinä kohtaa on vain onnellinen kun koko urakka on takana ja vauva on kunnossa. Sitä jotenkin kummasti yrittää toitottaa itselleen, että tyttö tuli, tyttö tuli, sitä kuitenkaan oikeasti vielä tajuamatta. Vauvan sukupuoli on iskenyt konkreettisesti tajuntaan vasta kotona kun on hämmästyksissään laittanut vauvalle päälle jotain tytön tai pojan "väristä" (niin kovasti kun pyrinkin tätä jakoa välttämään). Pitkän aikaa vauva on vain vauva, ei tyttö tai poika. Sitä olenkin monesti miettinyt: olisiko minulla erilainen mielikuva vauvasta valmiina, jos olisimme tienneet, onko hän tyttö vai poika?

Ensimmäinen selkeä ajatus oli varmaankin "Onpas kiva kun lapset saavat pikkusiskon". Vaikka ihan yhtä kivaa olisi jos olisivat saaneet pikkuveljen.

Tämän viikon olen iltaisin vain tuijotellut vauvaa: hänen pieniä sormiaan, korviaa, varpaitaan. Minusta on aina yhtä ihmeellistä, että hän on niin pieni mutta kuitenkin niin valmis. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ovat hioutuneet valmiiksi viimeisten yhdeksän kuukauden ajan minun mahani suojissa. Ja näin jälkeenpäin kieltämättä vähän nolottaa: miten olenkaan kuulostanut kiittämättömältä naristessa kaikenmaailman vaivoista ja viimeisistä, pitkistä päivistä. Nyt kun katson vauvaa, tiedän, että jokainen päivä on tuonut häntä lähemmäs meitä ja jokainen päivä on ollut hänen kehityksensä kannalta todella tärkeä.

Juuri nyt olen vain ääärimmäisen kiitollinen kaikista lapsistamme, en voisi enempää toivoa, he ovat kaikki niin täydellisiä. <3



P.s. Täytyy kyllä myöntää, että on oikeasti ihan tosi kivaa laittaa vauvalle vaaleanpunaiset housut jalkaan. ;)

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Pikainen kiitos

Tuhannet kiitokset kaikille aivan ihanista kommenteista ja onnitteluista! <3 Pääsimme vauvan kanssa kotiin lauantaina ja nämä pari päivää kotona ovat menneet melkoisessa hulinassa koko porukan ihaillessa uusinta perheenjäsentä. Vauvalla on monta syliä missä viihtyä ja aina joku lohduttamassa/silittelemässä/tökkimässä nenää/pussailemassa/tarjoamassa tuttia tai perunamuusia tai leikkileivosta.

Isommat sisarukset ovat pikkusiskosta aivan haltioissaan. He kävivät iskän kanssa sairaalassa meitä katsomassa perjantaina. Ne ilmeet, mitkä heillä olivat kun he astuivat huoneeseen sisään ja näkivät minut ja vauvan: jotain aivan mieletöntä. Sanoinkuvaamatonta suorastaan. Jopa Touko oli pitkän aikaa hiljaa ja vain tuijotti, kunnes loppujenlopuksi tokaisi "vauva" (hän ei ole ennen sitä sanaa sanonut). Yksi sellaisia hetkiä, mitä ei ikinä unohda. 

Palaan pikimmiten kysymysten ja tietenkin synnytyskertomuksen pariin, huomenna terveydenhoitaja tulee kotikäynnille tarkastamaan vauvan. Tässä pari kuvaa meidän söpöläisestä (tiedän olevani jonkinsortin hormonihuuruissa, kun käytän sanaa "söpöläinen").












perjantai 20. maaliskuuta 2015

Vihdoin hän on täällä!

Piinaavan pitkältä tuntunut odotus päättyi vihdoin eilen illalla, kun perheeseemme syntyi pulleaposkinen tyttövauva. <3 Kaikki on hyvin, minä nautin vauvan tuhinasta, kummallisesta hiljaisuudesta ja pötköttelystä kaikessa rauhassa. ;)


keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Tilannepäivitys, 41+0

Enpä olisi ikinä uskonut, että vielä jonain päivänä koen raskauden 42. viikon. Tänään neuvolassakin terveydenhoitaja myönsi, että vaikka tilanne on periaatteessa tavallinen, on se minun kohdallani melko epätavallinen. Kukaan ei uskonut, että olisin vielä tässä - en minä itsekään. Mutta, jos tästä tilanteesta nyt jotakin positiivista koetan saada irti, voin ainakin sanoa olevani taas yhtä kokemusta rikkaampi.

Neuvolassa oli kaikki hyvin, minua tässä kohtaa stressaa erityisen paljon vauvan hyvinvointi: olen lähes hysteerisen tarkasti seurannut vauvan liikkeitä ja vaikka hän on selkeästi rauhoittunut viime päivien aikana, liikkeitä tuntuu tasaiseen tahtiin. Lisäksi olen miettinyt, että kuinka suureksi vauva vielä ehtii kasvaa: Eino oli syntyessään viikolla 40+6 4340 g ja 53 cm, tosin itselläni on nyt sellainen fiilis, ettei tämä ihan niin iso (vielä) ole. Mutta sen näkee sitten.  

Vauvan pää on nyt kuulemma todella alhaalla eli ilmeisesti se tarkoittaa sitä, että vauva on laskeutunut lähtökuoppiinsa. Näin pitkälle edennessä raskaudessa koen paljon ihan uusiakin juttuja, mitä ei aiemmin ole tullut eteen: yhtenä hyvänä esimerkkinä nimenomaan tämä laskeutuminen, mikä on aiheuttanut mm. inhottavia liitoskipuja, mistä ajattelin päässeeni jo eroon. Sf-mitta oli 36, sentti oli tullut mittaa lisää viimeviikosta.  

Jos maanantaihin mennessä ei ole tapahtunut mitään, on meidän lähdettävä sairaalaan kontrolliin. Viikkoja on silloin kasassa 41+5. Nyt on helpottavaa tietää, että tämä loppuu viimeistään ensiviikon aikana ja maanantaina saan vastauksia moniin kysymyksiin.

Vaikka olen nukkunut yöt surkeasti, minulla on jatkuvasti hiki, vatsa painaa aika tavalla ja kaikki fyysinen aktiivisuus on tipotiessään, mikään niistä ei vedä vertoja niille ajatuksille, mitä olen viimeisen viikon aikana pyöritellyt päässäni. Sanoinkin tänään terveydenhoitajalle eläneeni juuri elämäni pisimmän viikon ikinä - mikä parasta, terveydenhoitaja ymmärsi eikä ihmetellyt asiaa yhtään. Sinänsä ihan hölmöä, eihän tässä mitään hätää ole ja olen kyllä tietoinen siitä, että raskaus kestää tavallisesti 38-42 viikkoa, mutta silti, tätä ei kyllä pysty sanoin kuvailemaan. Kun minä niin mielelläni pitelisin jo tätä pientä sylissäni.

Hieman yllättäen minua ei ole häirinnyt niinkään kyselyt tilanteestani, päinvastoin on ollut mukavaa, kun läheiset ovat jaksaneet kysellä vointia ja sitä, miten jaksan - kaikkein ärsyttävimpinä koen kommentit, mitkä viittaavat siihen, että minun pitäisi yrittää tehdä jotakin synnytyksen käynnistymisen eteen. Huumorillahan nekin tokaisut pitäisi ottaa, mutta joskus tekisi mieli huutaa, että jos kirkon torniin kiipeäminen tässä tilanteessa edistäisi jotenkin synnytyksen alkamista, ravaisin portaita ylös tälläkin hetkellä. Ja että maailman varmin asia on se, että kukaan, ei kukaan odota vauvan syntymää niin paljon kuin minä.

Ei auta kuin odottaa.

Kevät rullaa kaikesta huolimatta kovaa vauhtia eteenpäin: Aino ja Eino kylvivät jo kerhossa pääsiäisruohot, jos viikonlopun aikana laittaisi pari ruohoa lisää kasvamaan. Minulle kevääseen kuuluu jotenkin automaattisesti kukat ja kasvit, niillä saa ihanasti raikkautta ja pirteyttä kotiin. Pisteeksi i:n päälle aurinko on hellinyt meitä jo monta päivää, meillä se paistaa tuvan isoista ikkunoista sisälle lähes koko päivän. Toki valo tuo esiin lukemattomat sormenjäljet, kärpäsenkakat ja koirankarvat, mutta ei anneta niiden häiritä!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Edelleen yhtenä kappaleena

Hei vaan, täällä siis edelleen odotellaan! Vielä oli ruvettava pitkän päivän päälle kirjoittamaan tänne, että saan pidettyä ajatukset kasassa.

Tämä päivä tulee päätökseensä siis ihan kohta, huomenna lusittavana viimeinen päivä viikkoa 41 eli viikkoja aamulla kasassa 40+6. Eino on meillä viipynyt pisimpään, hän syntyi viikolla 40+6, mutta edelleenkään tämä seuraava tulokas ei anna syntymästään minkäänlaisia merkkejä. Viikonloppuna huomasin pari jämäkämpää "supistusta", samoin tänään aamupäivällä, mutta kun sitä tietää, millaisia niiden "oikeiden" supistusten tulee olla, ovat nämä jääneet melko laimeiksi. Pistän ne lähinnä rasituksen (mikäli minun suhteellisen epäaktiivisia päiviä voi rasittaviksi kutsua :D) piikkiin.

Täytyy kyllä sanoa, että olen saanut mielettömästi tukea lähipiiriltä, vaikka koko tilanne ei tämän vakavampi olekaan: onhan tämä kuitenkin täysin normaalia eikä mistään hengenhädästä ole kyse. Nämä raskauden viimeiset päivät ovat tuntuneet raastavilta, ihan mielettömän pitkiltä ja juuri nyt tuntuu siltä, että tämä ei lopu ikinä. Olen puolivahingossa ruvennut jännittämään ystävien synnytyksiä, mitkä tässä lähipäivinä ja -viikkoina varmasti koittavat. Välillä tuntuu, että olen heittänyt oman kirveeni kaivoon ja hyväskynyt kohtaloni: tässä sitä ollaan ja pysytään. Aamut ovat pahimpia: jälleen yksi päivä edessä; illat parhaimpia: tämäkään päivä ei enää takaisin tule. Mennyt viikko tuntuu ikuisuudelta, vähäsen ehkä ahdistaa ajatella, että samanlainen on taas edessä. 

Mutta, kuinka paljon minulle onkaan ympärillä tyyppejä, jotka elävät mukana näissä hetkissä. Kiitos siitä.

Olen kärsimättömyydestä huolimatta yrittänyt "nauttia" näistä ihanista, keväisistä päivistä, mikä on välillä ehkä vähän hankalaa koska ajatukset harhailevat jatkuvasti enkä osaa olla normaalisti oikein mitenkään missään tilanteessa, mutta parhaani yritän. Viikonloppuna lapset pääsivät järven jäälle luistelemaan, säästä täytyy sanoa yksinkertaisesti: aivan mahtavaa! Mieheni, isäni ja vanhin veljeni siistivät äitini mummulan pihasta ikivanhoja pihapuita, me muut keskityimme lähinnä ulkoiluun ja makkaranpaistoon.

Serkkutyttö, Touko ja meidän koira

Aino ja Eino
Serkukset <3


Touko ja Sulo

Isäni, mieheni ja etualalla veljeni
Nyt käyn nukkumaan ja odottamaan huomista ja sitä, mitä se mahtaakaan tuoda tullessaan. Nukkuminen on muuten aika ärsyttävää juuri nyt, aina kylkeä kääntäessä kuuluu hirvittäviä pamauksia lantiosta ja jatkuvasti on hiki. Toivottavasti teidän yönne sujuvat mukavammin, siis hyviä öitä!

P.s. Ainon lasketteluretki perjantaina oli sujunut mainiosti, kaikki oli mennyt hyvin ja pienimmät oppilaat olivat saaneet ohjausta kahdelta lasketteluopettajalta. Itse hieman jännitin koko reissua, eihän meillä lapset ole koskaan vielä päässeet laskettelemaan, mutta Aino oli tykännyt kovasti ja matkasta jäi hyvä muisto. 

torstai 12. maaliskuuta 2015

Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä (varoitus: tämä on vuodatus)

Hyvää huomenta. Tällä hetkellä käyn pääni sisällä äärimmäistä taistelua, edelleen:

Mitä ihmeen hyvää tässäkin aamussa on, häh? Aurinko paistaa, on muutenkin mahtava ilma, Aino lähti hyvillä mielin eskariin (niinkuin aina), kaikki ovat terveitä ja niin päin pois. Ja minä, minä kärvistelen edelleen. Mitenkähän näitä ajatuksia oikein pukisi sanoiksi? Yöllä oli vaikka mitä hienoa mielessä, mutta en jaksanut (kyennyt) nousta neljän aikaan kirjoittamaan. 

Omasta mielestäni olen äärimmäisen kärsivällinen tyyppi. Kuten olen tässä nyt vuosien varrella moneen otteeseen kuulut, minulla on hyvät hermot. Mutta nyt niitä kyllä koetellaan toden teolla. Minulle ominaiseen tapaan olen pitänyt suuni kiinni, koska tiedän, että valittaminen ja nariseminen ei auta yhtään - synnytys käynnistyy sitten, kun vauva on valmis syntymään. Jos asiaa kysyttäisiin mieheltäni, hän voisi ehkä kertoa havainneensa pientä ärtymystä käyttäytymisessäni, mihin kärsimättömyys ehdottomasti eniten vaikuttaa. Miksi ihmeessä hermojani ja kärsivällisyyttäni vielä koetellaan? Menkööt koettelemaan niitä, jotka oikeasti ovat lyhytpinnaisia ja joille tekisi hyvää kokea tällaista samanlaista tuskailua. Ärr.

Ja nyt on menossa kuitenkin vasta viikko 40+1. Tässä kohtaa ovat erittäin osuvia jotkut kliseiset sanonnat kuten "jokainen päivä on liikaa" ja "odottavan aika on pitkä". Tässähän saattaa vierähtää vielä parikin viikkoa ennen kuin mitään tapahtuu. 

Suhtaudun välillä hyvinkin kypsästi tähän äärimmäisen turhautumiseen: en voi itse vaikuttaa mitenkään mihinkään; oletettavasti vauva on aina vain kypsempi ja valmiimpi tähän maailmaan, mitä kauemmin hän kohdussa viihtyy; ainakin tällä hetkellä kaikki on hyvin, vauva liikkuu ja voi hyvin. 

Tai sitten en osaa suhtautua yhtään kypsästi: vauva ei synny ikinä (ikuinen valitusvirsi), mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ole; muiden ihmisten näkeminen tuntuu äärimmäisen tuskaiselta, siksi päätänkin vähän väliä linnoittautua seuraavaksi pariksi viikoksi kotiin ja erakoitua; kaikki muut, joilla on laskettu aika pian käsillä, saavat vauvansa varmasti ensin (eikä siinä mitään, olen kokenut tällaisia ohitustilanteita ennenkin, minkäs niille voi, nyyh).

Onnekseni lähestulkoon koko lähipiirini on päättänyt hiljentyä eikä kysymyksiä tuntemuksista tai lähdön merkeistä ole tullut. Jopa mieheni on päättänyt olla kommentoimatta koko asiaa, hän vain kiltisti lähtee aamuisin töihin ja jaksaa kysellä, että miten päivä on kulunut. Lapset eivät onneksi ymmärrä lasketun ajan päälle mitään, joten sen lisäksi että he pitävät minut kiireisenä (polttavat viimeisetkin päreeni tappelemalla jatkuvasti keskenään ja uhmaamalla kaikkea, mitä sanon) he eivät osaa kommentoida vauvan tuloa millään lailla. Ihanaa. Saan siis pyöritellä näitä ajatuksia ihan omassa rauhassa. 

Jossain vaiheessa tuli jo mieleeni, että jos tämä koko juttu onkin vain suuri vitsi? Ei siellä mahassa mitään vauvaa ole, olen vain onnistunut lihottamaan itseni paikallisesti ja uskotellut kaikille (myös itselleni), että olen raskaana? Etsin käsiini tämän kuvan vauvan (hampurilaisen?) tulevan kummitädin facebook-seinältä:


Tästäkö se johtuukin, että koko synnytys ja vauvan olemassaolo on tuntunut pitkän aikaa äärimmäisen absurdilta ajatukselta? En osaa enää ollenkaan kuvitellakaan, että synnyttäisin tai että vauva muuttaa meille ihan pian. Olen jopa unohtanut jännittää sitä, kumpi vauva on, tyttö vai poika. Juuri nyt vauva tuntuu vain isolta, kasvottomalta möykyltä, jonka syntymä lipuu jatkuvasti kauemmas, johonkin saavuttamattomiin. 

Ja sitten kun pääsen yli tästä äärimmäisestä vitutuksesta, vaivun synkkyyteen: mitä jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin, eikä hän synny siksi koska hän ei pärjää kohdun ulkopuolella? Kävin eilen neuvolassa ja sinne tai äitipolille käskettiin olla herkästi yhteydessä jos tunnen jotain omituista tai vauva ei liiku normaalisti: niin että nytkö on entistä suurempi riski tapahtua kaikkea kamalaa? Tai mitä jos itsessäni on jotakin vikaa eikä kehoni ole oikeasti valmis synnyttämään?

Näihin ajautuksiin on kiva herätä yöllä. Kun minä mieluummin heräisin siihen järjettömään kipuun, mikä on viesti siitä, että jotain tapahtuu. Mutta ei. Tuskin sitä koskaan elämässään odottaa kipua näin kärsimättömästi. 

Eilinen neuvolakäynti oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Terveydehoitaja oli varma, ettei näe minua siellä enää, sillä hänkin jotenkin oletti, että koska on näin mones raskaus kyseessä ja edellinen on syntynyt ennen laskettua aikaa, ei tämäkään viihtyisi loppuun asti. Ja paskat. Ei ole vauvan pää kiinnittynyt, niinkuin ei neljässä aiemmassakaan raskaudessa koskaan käynyt. Sf-mitta oli 35 mikä on merkki siitä, että vauva kasvaa edelleen: jes, sitähän tässä vielä kaipasinkin, voivottelua siitä, että toivottavasti vauva syntyisi pian ettei hän ehtisi kasvaa kovin suureksi. Isohan hän on jo nyt, arvion mukaan neljä kiloa. Onneksi olen pakertanut pihalle neljä suunnilleen samankokoista lasta aiemminkin, joten sen suhteen ongelmaa ei pitäisi olla. Verenpaineet olivat alhaalla, pissat puhtaat, ei ole turvotusta, oma painoni oli laskenut kilon per viikko. Seuraava aika varattiin viikon päähän, siellä kuulen toivottavasti muutaman faktan synnytyksen käynnistämisestä (mitä en todellakaan toivo) ja vauva säikähtää niin, että syntyy itsekseen. Yliaikainenhan raskaus on oikeasti vasta joskus viikolla 42 eli tuskin tämän kanssa tehdään mitään ennen sitä. 

Osin huomaan itsekin luopuneeni toivosta, kun suunnittelen juttuja pidemmälle: Aino lähtee huomenna laskettelureissulle koulun kanssa, joten olen puuhannut ja miettinyt hänelle varusteet ja eväät valmiiksi; olen suunnitellut loppuviikon ruoat, menot ja tekemiset eikä niihin kuulu vauvaa. Ehkä sitten parin viikon päästä. Pyh.

Kevätkin nostaisi päätään, jos en velloisi toivottomuudessa jatkuvasti. Olen mukamas yrittänyt pitää ajatukset koossa järjestelemällä (uusi hylly on saanut jo muutaman tavaran kantaakseen, mutta minulta on koko homman punainen lanka kadoksissa enkä oikein meinaa päästä kiinni koko projektiin) ja nauttimalla kevään merkeistä. Ja lepäämällä. Jestas että voi ihmistä väsyttää.



tiistai 10. maaliskuuta 2015

Näin kulutan aikaa

Huomenna on laskettu päivä: ei vieläkään mitään merkkejä siitä, että vauva olisi jo halukas syntymään. Ei mitään. Siellä se jumppaa mahassa käyttäen kaiken jäljellä olevan tilan hyväkseen. Hikkaa ja potkii ja rummuttaa. 

Minua ei harmita, ei itketä. Ottaa vaan ihan helvetisti päähän. Jatkuvasti. Voi että näitä viimeisiä hetkiä, ihan kuin viimeistä kahdeksaa kuukautta ei olisi olemassakaan vaan kaikki kiteytyy näihin viimeisiin päiviin. Vauva ei synny ikinä. Se yrittää varmasti pitää huolen siitä, että en enää ikinä edes haavelisi raskaudesta ja että hän saisi olla ikuisesti perheemme kuopus. Tai jotain sinne päin. Ihan varmasti.

Kun huomasin kehitteleväni kaikenmaailman salaliittoteorioita siitä, että vauva kiusaa minua tahallaan tai että minua rangaistaan nyt suurella kädellä jostakin, päätin, että on tehtävä jotain. On keksittävä jotain muuta ajateltavaa kun tämä jatkuva vellominen tuskassa, mikä on oikeasti lähes olematonta, ei todellakaan vakavaa mutta kuitenkin niin ylenpalttisen kokonaisavaltaista ettei siitä meinaa päästä yli eikä ympäri.

Onneksi lasten kanssa touhutessa päivät kuluvat nopeasti ja ajatukset harhailevat väkisinkin välillä johonkin muualle. Ja tekemistähän tässä talossa riittää aina. Tänään hinkkasin vessanpönttöjä, ikkunoita, imuroin, järjestelin Ainon huoneen sekä korjasin ja teippasin ison kasan lasten kirjoja. Tuo viimeisin projekti on odottanut tekijäänsä oikeasti ainakin vuoden, eli jos jotakin positiivista tästä olotilasta keksin, niin sen, että turhautuminen pakottaa sellaisiin tekoihin, mitkä eivät muuten huvittaisi pätkääkään. Illalla mies asensi myös kauan odotetut hyllyt meidän makuuhuoneen seinälle, huomenna pääsen siis niitä järjestelemään. 



Ja onpahan suunnitelmissa myös vaipanvaihtopisteen luominen kodinhoitohuoneen pöydälle: meinasin päällystää vanhan hoitopöydän pehmusteen ja asetella sen nätisti kodarin tasolle, kätevästi pesualtaan läheisyyteen. Vaipat vielä viereen niin ehkä siellä tulisi oikeasti jokusen kerran vauvan pylly pestyä.

Sitten joskus kun vauva suvaitsee tulla ulos. Ehkä sadan vuoden päästä. Kamalinta tässä on se, että alan oikeasti tottua tähän olotilaan. Pikkuhiljaa taivun kohtalooni ja hyväksyn sen tosiasian, että olen koko loppuelämäni raskaana. Olokin on ollut ihan hyvä, joten mikäs tässä ollessa, jääköön sinne asumaan. 

Huomenna menen neuvolaan. Ihmetelköön siellä sitten, että vielä sitä ollaan yhdessä kasassa. Juu kyllä, niin ollaan, kiitos kun muistutit. Voi jeskamandeera.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Perfektionistin päiväkirja #3 (näin perfektionisti valmistautuu synnytykseen)

Ei ole synnytyksestä mitään merkkejä, ei tuntemuksia, ei oloja. Eikä ole aiemmissakaan raskauksissa ollut, vaan kun synnytys on oikeasti käynnistynyt, se on ollut menoa. Toisaalta, laskettu aika on vasta tulevana keskiviikkona eli pahimmassa tapauksessa kiroan täällä kyllästymistäni vielä parin viikon päästä. 

Aiemmat synnytykset ovat käynnistyneet viikoilla 40+4, 40+6, 40+1 ja 39+3. Kaikki ovat käynnistyneet supistuksilla, vedet ovat menneet vasta kätilön puhkaistua kalvot synnytyssalissa hetkeä ennen vauvan syntymää. Limatulppaa en kahdessa ensimmäisessä havainnut lainkaan, kolmannessa huomasin sen kun supistuksiakin oli jo tullut, neljännessä se irtosi synnytystä edeltävänä päivänä eikä supistusten alkaminen siksi tullutkaan suurena yllätyksenä.

Kävin neuvolassa viimeksi maanantaina (38+5), seuraava aika varattiin keskiviikolle eli lasketulle päivälle. Toivon todella, että sille neuvolakäynnille minun ei tarvitse enää mennä, mutta olen vastahakoisesti valmistautunut siihenkin. Neuvolassa katsottiin perusjutut, eikä isompia muutoksia ollut tapahtunut. Menin ehkä vähän hämilleni, kun terveydenhoitaja kysyi, että onko vauva mielestäni tullut alaspäin eli laskeutunut. Minulla ei todellakaan ole mitään hajua, miltä se mahtaa tuntua tai että sitä voi edes itse huomata. Joo, vauva painaa aina vaan pahemmin alaspäin, mutta niin hän on tehnyt alusta asti. 

Sf-mitta oli 34, aiemmissa raskauksissa se on ollut samoilla viikoilla 35, 35, 34,5 ja 35. Tasaisesti kasvaa ihan keskikäyrän tuntumassa. Olen näiden kaikkien raskauksien myötä tullut siihen lopputulokseen, että tuo sf-mitta ei ole kertonut juuri mitään vauvan lopullisesta koosta: lapset ovat painaneet syntyessään 4030 g, 4340 g, 4120 g ja 3950 g. Oletettavasti siis tämä seuraava tulokaskin on noin nelikiloinen, vaikka mitta kulkee keskikäyrällä.

Tiistaista asti olen voinut aika ajoin todella pahoin (oikein piste i:n päälle tässä loppuvaiheessa). Välillä oikein oksettaa kun olo on niin huono. Vatsa on ollut kuralla eikä ruoka ole maistunut, päivällä olen saattanut nukahtaa sohvalle vaikka yön olisin nukkunut hyvin. Päiväunilta noustessa olen ollut ihan hikinen ja selkää on särkenyt. Tänään on ollut hieman parempi päivä, ilmeisesti vauva painaa nyt suolistoa jotenkin kummasti ja alaselässä paukkuu kylkeä kääntäessä. Tavallista mahatautia tämä ei ole, sillä välillä taas olo on ihan normaali ja muistaakseni ainakin viime raskauden lopulla oli myös pahoinvointia.

Jo tämän viikon olen hysteerisesti tehnyt kaiken loppuun asti ajatellen niin, että jos vaikka ensiyönä lähdetään tai jos vaikka illalla täytyy soittaa tänne joku. Olen yrittänyt huolehtia siitä, että jääkaapissa olisi paljon ruokaa, jotain syötävää olisi jatkuvasti valmiina eikä huusholli olisi ihan kaaoksen vallassa - ihan kuin koko talo romahtaisi jos en laittaisi kaikkea valmiiksi tai he/hän joka tänne lasten kanssa tulee synnytyksen ajaksi olisi täysin kykenemätön käymään esimerkiksi kaupassa tai tekemään ruokaa, puhumattakaan siitä, että pakottaisin heidät sietämään neljän vilkkaan lapsen lisäksi valtavaa sekasortoa. 

Ihan kun sillä olisi oikeasti mitään merkitystä. 

Joka ilta olen laittanut Ainon koulurepun ja vaatteet valmiiksi, neuvonut tytölle itselleen, että tässä on kurahousut ja vararukkaset, muista ottaa sukset mukaan, monot ovat jo repussa. Lisäksi olen muistutellut kohta varmasti jo hermoromahduksen saavaa miestäni kaikesta tulevasta: lauantaina on perhesähly, sunnuntaina Ainolla on kaverisynttärit, tässä hänelle juhlavaatteet ja lahja synttärisankarille valmiina.

Ihan kun näilläkään olisi sen kummempaa merkitystä. Kun olemme kuitenkin lähdön koittaessakin lähestulkoon koko ajan tavoiteltavissa eikä synnytyksessä toivottavasti kestä hirveän montaa tuntia eli iskä ehtii takaisin kotiin alta aikayksikön.

Mutta onhan se nyt kamala ajatus, siis se, että jonkun pitää ihan itse kaivaa lapsille vaatteet kaapeista tai saattaa Aino taksiin. Tai keksiä heille jotain syötävää tai yrittää löytää kodinhoitohuoneen vaate-kenkä-sekamelskasta säähän sopivat varusteet.

Niin että mitäpä jos yrittäisin rentoutua? Jos se synnytyskin käynnistyisi joskus kun en olisi jatkuvasti sellaisessa ihmeellisessä paniikkitilassa. Sitä paitsi en ole jaksanut ajatella itse synnytystä juuri ollenkaan, kun olen panikoinut varmuuden vuoksi kaikkea valmiiksi täällä kotona.

Tällaiselle kaikki-narut-omissa-hyppysissä-tyypille synnytys ja sen käynnistyminen on parasta vastapainoa ikinä: jotakin, mitä ei oikeasti voi suunnitella etukäteen ja mihin ei juurikaan itse voi vaikuttaa. Sitten, kun aika koittaa, on hetkeksi osattava luottaa koko kaaos jonkun muun käsiin. 

Juuri nyt on kyllä sellainen olo, että lähtö ei koita ikinä. Miten nämä viimeiset päivät voivat olla näin pitkiä?

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

"Mikä sulla on tuossa mahassa?" + nostalginen kuva

Olen tämän raskauden aikana kiinnittänyt erityisen paljon huomiota siihen, kuinka vieraat, pienet lapset suhtautuvat raskaana oleviin eli toisin sanoen pyöreään vatsaan. Omat lapset ovat mahaani jo niin tottuneita, etteivät he varmasti osaa kuvitella minua ilman sitä - niinkuin en minä itsekään. Kaupoissa tai muilla julkisilla paikoilla (vatsani on sen sorttinen, ettei sitä voi olla huomaamatta) käyskennellessäni olen törmännyt hauskoihin ja niin vilpittömiin reaktioihin kuin lapsilta vain voi odottaa: ensin katse kasvojen sijaan keskivartaloon, sitten häkeltynyt ilme; joku teki lehmänkäännöksen ja riensi pakoon silmät selällään, toinen tuijotti tuijottamasta päästyään, jotkut eivät olleet huomaavinaankaan, joku yritti olla katsomatta mutta ei voinut vastustaa kiusausta. Eräs kuiskasi äidilleen (aika kuuluvasti, niinkuin lapset yleensä): "äiti, tuolla tätillä on iso maha." 

Mutta tänään, kun odotin Ainoa jumpasta, eräs tyttö (ehkä noin viisivuotias, en tuntenut) pysähtyi viereeni ja kysyi isoon ääneen: "Mitä sulla on tuossa mahassa?". Vastasin kahdesti, että vauva, koska ensimmäisellä kerralla tyttö ei kuullut kunnolla. Vastaukseksi sain vain "ahaa" ja sitten hän riensi muiden pikkutyttöjen luokse supisemaan jotakin vauvoista. Joku sanoi tuntevansa yhden vauvan hoitopaikasta. Sain osakseni vielä vähän vilkuilua ja hihitystä. 

Kyllä minua hymyilytti.

Tänään iltapäivällä lasten serkkutytöt olivat meillä "hoidossa". Meininki on silloin normaalisti hyvin vauhdikasta, eikä heitä paljon paikallaan näe, mutta tänään koko porukka rauhoittui hetkeksi television ääreen. Näin tilaisuuteni koittaneen ja nappasin kameran käteen. Oli kuin olisin matkannut ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, sillä kohtaus oli kuin suoraan omasta lapsuudestani. Äitini etsi samantyyppisen kuvan meistä serkuksista vuosien takaa:




Vaikka kuvanlaatu ja television koko ovat hieman muuttuneet, perimmäinen tarkoitus ei ole muuttunut lainkaan. :D Edelleen katsotaan Ti-Ti Nallea ja Muumeja. Ylemmässä kuvassa siis minä, neljä pikkuveljeäni ja neljä serkkuani, alemmassa meidän neljä lasta ja heidän kaksi serkkuaan. Parin viikon sisällä alempaan serkuskatraaseen tulee kaksi pientä lisää. <3 

Äitini sanoi hauskasti näistä kuvista, että "raitalook äidiltä tyttärelle ja aina on joku alasti.". Minä istun ylemmässä kuvassa etualalla musta-valkoraitaisessa mekossa ja alemmassa kuvassa Aino istuu suunnilleen samalla paikalla musta-valkoraitaisessa tunikassa. Heh.

P.s. Vaikka nykyajan televisiot ovat aina vaan suurempia, lasten "pitää" katsoa niitä silti yhtä läheltä kuin me olemme aikanaan katsoneet noita paljon pienempiä ruutuja. :D:D

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Blogin vuosipäivä

Tänään on tasan vuosi aikaa ensimmäisestä blogikirjoituksesta - jo. Kertaakaan en ole miettinyt, että pitäisikö kirjoittaminen lopettaa enkä ole hetkeäkään katunut päätöstä avata omaa elämää muillekin.

Jos jokin on kirjoittamisessa yllättänyt niin se, kuinka tärkeä harrastus siitä on minulle tullut. Jos kuluu päiviä niin, etten ehdi koneelle kirjoittamaan, pinna kiristyy. Kiristyy se tietenkin muutenkin vähän väliä, mutta kirjoitettuani olo on aina hieman kevyempi. Blogista on tullut minulle henkireikä, mihin saan ammentaa inspiraatiota, vuodattaa fiiliksiä ja jakaa onnistumisia. Ja mitä kommentteja olenkaan tämän matkan varrella saanut - vautsivau! En olisi ikinä uskonut, että jotakuta oikeasti kiinnostaa lukea juttuja ihan supertavallisesta arjesta - toisaalta, en olisi aikaisemmin uskonut, että itseänikään voisi kiinnostaa kirjoittaa arkisia juttuja. On ollut ilo saada jakaa näitä asioita teidän kanssanne, kiitos.

Tähän vuosipäivään sopi mainiosti yllättävä seikka facebookissa: iltapäivällä selailin muina miehinä facebookin etusivua, ajattelematta oikeastaan sen kummempia, kunnes vastaa tuli uutinen, mikä alkoi minun nimellä. Sekunnin ajattelin, että katsos, joku Janica on ollu Nosh-kutsuilla, mutta sitten hokasin, että sehän oli MINUN postaukseni! OMG! Meinasi kahvit purskahtaa pöydälle!


Oli muuten outoa. Todella outoa, aivan häkellyin. Tämän päivän aikana tuota postausta on katsottu melkein tuhat kertaa, jestas, se on mieletön määrä!

Ainiin, olen vieläkin yhtenä kappaleena. Huomenna starttaa 40. viikko, lähtölaskenta alkakoon! :)

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

DIY - tuunatut lastenvaunut

Sain kun sainkin vaunut päällystettyä -  ja jotenkin ehkä onnistuinkin, sillä pari päivää sitten vierailulla käynyt anoppi ei tunnistanut niitä, vaikka keskeneräiset vielä olivatkin: vaunut ovat mieheni ensivaunut eli aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta vanhat, todelliset retrovaunut. Näitä käytettiin jo Toukon ollessa pieni, mutta kun vanha samettikangas alkoi repeillä useammasta paikasta, vaihtoehtoja oli tasan kaksi: joko heivata vaunut menemään tai päällystää ne uuteen uskoon.

Visio oli jo olemassa, joten hain kankaan ja aloin päällystää - minä en todellakaan ole mikään verhouksen ammattilainen, joten amatöörin ottein otin ja kokeilin, miten minun käy. Ihan hyvin mielestäni, tällaisia Emmaljungia ei ihan joka kadunkulmassa tule vastaan! :)

Musta päällyskangas on paikallisesta kangaskaupasta, musta-valkoinen pallokangas Ikeasta. Pallokangasta jäi sopivasti sen verran, että sain ommeltua siitä pikkuruisen lakanan. 

Lähtöasetelma oli siis tällainen:


Ja tässä lopputulos, tadaa!




Tuon kopan päälle tulevan suojuksen (mikähän sen oikea nimi oikein on?) kanssa meinasi olla aluksi hankaluuksia: alkuperäinen suojus on hävinnyt johonkin eli minun oli suunniteltava se ihan kokonaan uudestaan. Ihan hyvä siitäkin tuli, käytännössähän sen sitten näkee kuinka hyvin se kestää ja kuinka käytännölliset kuminauhakiinnitykset ovat. Odotan muutenkin mielenkiinnolla sitä, kuinka päällinen kestää ulkoiluolosuhteita: näen jo nyt sieluni silmin vaunut siitepölyn peitossa.

Lapset jo innoissaan pari päivää sitten kurkkivat vaunun sisälle: ei vieläkään vauvaa, höh!