lauantai 28. helmikuuta 2015

Tyyntä myrskyn edellä

En ole viikkokausiin saanut nukuttua kunnolla: vain katkonaisia, parin tunnin pätkiä. Toisaalta, monen vuoden ajan tilanne on ollut sama, kuinkahan pitkään ihminen kestää ilman kunnollisia yöunia? Ilmeisen kauan, koska aina vain maailman väsyneimmätkin vanhemmat porskuttavat päivästä toiseen, odottaen sitä hetkeä, kun aamulla saa herätä oikeasti levänneenä.

Mutta tällä viikolla olen nukkunut öisin jopa viisi tuntia yhteen soittoon. Se on ollut äärimmäisen outoa, sillä vaikka meillä lapset ovat jo pidemmän aikaa nukkuneet paremmin kuin aikoihin, olen silti herännyt joko kyljen kääntämiseen tai vessahätään. Mutta nyt lomaviikolla olo on ollut välillä oikeasti jopa ihan levännyt. Tyyntä myrskyn edellä? Antaako se nyt levätä kun kohta on kuitenkin täysi rähinä taas päällä (Mikä ihmeen "se"? Vauva, luontoäiti vai itse paholainen, joka on keksinyt raskausajan piinaksi kaikille meille, jotka rakastavat vauvoja ja lapsia?)?

Mistähän sen uutisen löytäisin, missä joukko miehiä oli vetänyt "raskauspuvun" päälleen ja saanut tuta edes osan siitä fiiliksestä, mistä viimeisillään raskaana olevat naiset aina puhuvat ja mistä raskaushehku on valovuosien päässä. Joku heistä oli luonnehtinut itseään "rannalle ajautuneeksi hylkeeksi" tai jotain sinne päin.

Niin. Siksi en ole saanut nukuttua. Ja siksi käveleminen muistuttaa ennemminkin vaappumista. Kun olo on kuin jollain valaalla. Kyllä minä sitten mielelläni tirvaisisin, jos joku uskaltaisi tosissaan tulla ehdottamaan, että nauttisin nyt täysillä näistä viimeisistä, vapaista hetkistä. En nauti. En todellakaan nauti, vedä se raskauspuku päähäsi ja pakene vuorille.

Ja olen minä yrittänyt, oikeasti. Yrittänyt kuvitella sitä hetkeä, kun isommat lapset menevät íllalla nukkumaan ja talo hiljenisi ilman vastasyntyneen kitinää. Olen yrittänyt nauttia siitä hiljaisuudesta, "vapaudesta", siisteydestä, raskausmahasta, niistä "pienistä, ihanista potkuista", mitkä laittavat koko sohvan tärisemään ja aiheuttavat minulle välillä valtavia kipuja alapäähän ja pahaa oloa, OLEN KYLLÄ YRITTÄNYT. Mutta ei, kun ei niin ei. Mieluummin ottaisin sen vauvan syliini ja saisin kroppani takaisin.

Eilen istuin luistelukentän reunalla lasten turvaistuinkorokkeen päällä. En jaksanut seistä, joten pönkkäsin istuimen hankeen ja tönötin siinä. Siinä minä nautin näistä viimeisistä hetkistä ja tunsin itseni täysin hyödyttömäksi.

Onneksi tämä loppuu kohta. Nyt on menossa siis viikko 38+3, vielä on odotusta jäljellä, enemmän tai vähemmän. Miten sitä ei tässä vaiheessa edes muista, miltä se tuntuu kun tätä mahaa ei ole? Samalla tavalla on outoa, kun ei-raskaana ei muista yhtään, miltä raskaanaolo tuntuu. 


Jotta tekisin tämän loppuodotuksen itselleni vielä pikkuisen hankalammaksi, lähdin torstaina Ainon ja Einon kanssa Ikeaan ja Ideaparkiin (yksin en olisi uskaltanut lähteä, mukana olivat myös vanhempani ja veljeni kihlattu). Kilometreiltä tuntuneen kävelyretken päätteeksi olin varma, että joku oli teipannut etureppuun pari vedellä täytettyä jätesäkkiä lisää. Hölskynnän saattoi kuulla kauas. Retki on kuitenkin aina retki ja matkaan tarttui yhtä sun toista mukavaa ja tarpeellista: vihdoin kangas keittiön ikkunan verhoa varten; vuorikangas tuunattuihin vaunuihin (siitä kuvia toivottavasti huomenna); alelaarista kynttilänjalka; lapsille keinu, sählymailoja ja -palloja ynnä muuta mieleistä sekä kumisaappaita ja kevätkenkiä (Ideaparkin Reima-outlet, mikä suurperheen taivas).






Tästä "istuinpussista" (kuva Ikean sivuilta) olen haaveillut joka kerta kun Ikeassa olen käynyt, mutta en ole aiemmin raaskinut sitä ostaa. Nyt kun mitään suurempaa ja tarpeellisempaa ei ollut ostoslistalla, toin tämän kotiin. Plussaa ja bonusta tässä keinussa on, että se on täydellisen oikean värinen meidän huusholliin eli tämä voi löytää vakiopaikkansa vaikka olohuoneesta. Tilannekuvia yritän ottaa heti, kun jäätävä tappelu keinuvuoroista on tyyntynyt. :]
EKORRE Istuinpussi ja ilmaosa IKEA

Nyt toivotan oikein mukavaa loppuviikonloppua teille ja meille, päivät matelevat ja liitävät yhtäaikaa. :)

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kun äiti pieraisee

Sehän on tietenkin ihan maailman ihmeellisin juttu: kun äitiltä pääsee pieru.

Tänään siihen reagoitiin muunmuassa näin:

"Äiti, sinäkö se olit?" (En tietenkään myönnä, hihitellen syytän narisevaa tuolia.)

"Olitpas äiti, älä yritä huijata!" (Nooh, saattoi ehkä päästäkin pöräys.)

"Äiti, mene kakalle!" (+ räkäistä naurua kolmevuotiaalta, on meillä sitten mahtavia lapsia.)

No jaa, se siitä sitten.

Sarjassamme Äiti jätti pöydälle jotain, mennään HETI testaamaan mitä sillä voi tehdä, Touko näyttää mallia kukkaruukun kanssa, kas näin:




Onneksi ruukku oli vielä tyhjä.

Vaununpäällystys-projekti etenee yllättävän hyvin, tänään sain kopan valmiiksi. 




Yllätyksekseni kukaan isommista ei yrittänyt änkeä itseään vaunujen kyytiin, vaikka niitä illalla sisällä mallailinkin. Touko kiipesi alakorin kyytiin, mutta muuten lapset ovat kyselleet kovasti, että milloin Arska tulee niihin nukkumaan. 

Vähän on vetisiä olleet tämän hiihtoloman säät, hiihtämään ei olla päästy (jaksettu lähteä), mutta lomailtu kyllä on. Levätty ja oltu hitaita. Onneksi lomaa on vielä jäljellä, lomailu on vallan mukavaa.

P.s. Mieheni teki eilen korvapuusteja. Hän on meistä kahdesta ehdottomasti parempi pullanpyörittäjä, varsinainen pulla-maestro: minun pullat ovat lähinnä sellaisia korvapuusteja muistuttavia kekoja, hyvän makuisia kyllä mutta rumia. Miehen pullat ovat sekä hyvän makuisia että mielettömän kauniita. Lisäksi hän saa Sulonkin tekemään edes muutaman pullan valmiiksi, kun minun kanssani poika vain syö taikinaa.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Valmistautumista

Tiedän, että lähestulkoon kaikkea, mitä vauva tarvitsee, saa kaupasta myös vauvan syntymän jälkeen. Minulle tarpeellisen hankkiminen etukäteen on tietynlaista valmistautumista vauvan tuloon. Jotenkin on helpompi ottaa todesta koko juttu, kun saa hiplailla niitä pikkuriikkisiä vaippoja ja valita kaupan tuttihyllyltä mitä ihanimmat tutit - vaikka vauva ei niitä heti tarvitsisikaan. 

Vaatetta meillä on vauvalle yllin kyllin. Auton turvakaukaloon saimme ystäviltä lainaksi lämpöpussin, mikä oli ihan äärimmäisen kätevä Sulon syntyessä (marraskuu) ja tulee varmasti olemaan nytkin. Kaukalon kaikki lisäpehmusteetkin ovat vielä tallessa, uskomatonta (kaukalo on siis ostettu Ainolle aikanaan). Sitterin tilasin viikonloppuna, entinen meni roskiin kun isommat istuivat sen lyttyyn. Päädyin tällaiseen BabyBjörniin:



Oman kokemukseni mukaan tuo lelukaari on ihan ehdoton viihdyke, kun vauva alkaa katsella maailmaa. Ja toivon todella, että isommat eivät istu tätä lyttyyn (onneksi painorajoitus istuma-asennossa taisi olla peräti 13 kg, eli sitteri kestää vielä hyvin Toukoa joka on kuitenkin kaikkein jääräpäisin eikä usko, että sitteri ei ole häntä varten). Meillä kaikki lapset ovat lähteneet synnäriltä kotiin mm. tässä samassa, ihanassa pöllö-potkupuvussa. Tilasin jo syksyllä vauvalle hatun täksi talveksi, tosin jos näin lämpöiset kelit jatkuvat niin sen käyttö taitaa jäädä aika vähiin.






Nyt on valmiina vaippoja, liivinsuojia, rintakumit, imetysliivejä (ainakin kolmet), "tissirasvaa" (ihan ehdoton), tutteja, vaatteita. Mitä vielä? Harsojakin on vino pino. 

Vielä kun saisi sen vauvan. Ai että, en malta odottaa. <3 Ja kun kaiken kukkuraksi kaikki menisi hyvin. Pinnasänkykin on pedattu, isommat ovat tosin ehtineet leikkiä sängyssä (kielloista huolimatta) kaiken maailman merirosvoleikit eli petaaminen oli ihan hölmöläisen hommaa, jälleen kerran. :D



Hain tänään kangaskaupasta vaunujen koppaa varten uuden kankaan. Entinen kangas on tietenkin ihanan retro mutta niin - öööh - kärsinyt, että toivon saavani vaunuille uudenlaista ilmettä päällystämällä ne uudestaan. Sain tänään projektin jo alulle ja toivottavasti tämän lomaviikon aikana suunnilleen päätökseen. Tässä siis lähtötilanne:


Saapa nähdä mitä tästä tulee. Mutta, kohta enää kaksi viikkoa laskettuun päivään, jiihaa!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Neuvolassa, 37+1

Kävin eilen neuvolassa - taas. Tai siltä nämä viimeiset käynnit tuntuvat, kun suunnilleen viikon välein on tarkastus. Jutusteltiin synnytyksestä, miten olemme siihen valmistautuneet ja miten aiemmat synnytykset ovat käynnistyneet. Itse en osaa ajatella synnytyksestä oikein mitään: milloin se alkaa tai miten se alkaa. Jotenkin on vielä todella skeptinen olo koko touhun suhteen, laskettuun aikaan on kuitenkin vielä vajaat kolme viikkoa ja vaikka terveydenhoitaja sanoi, että synnytyshän voi nyt hyvinkin käynnistyä milloin vain, en oikein usko. Pah, sanon minä.

Verenpaineet, sokerit ym. olivat ennallaan ja puhtaat. Hb oli 115, vähän laskenut mutta silti ihan ok. Terveydenhoitaja tosin sanoi, että synnytyksen jälkeenkin kannattaa syödä rautaa vielä pari kolme kuukautta, että saan rautavarastot ennalleen: verikokeessa joku ferrit-arvo oli 12 (ala-raja 13 ja yläraja 50) eli rautavarastot ovat olemattomat tässä vaiheessa. Hyvän ystäväni sanoin: mikä ihmeen vampyyri-lapsi minulla mahassa kasvaa? :D

Ravinnon puutteesta ei ainakaan tarvitse huolehtia: itselleni on tullut painoa reilusti yli sen "suositellun" puoli kiloa viikossa, mutta ei se mikään ihme ole: liikkuminen on tällä hetkellä ihan olematonta, lähinnä puen lapsia, siivoan hitaalla tahdilla ja löntystelen lasten kanssa pihalla. Ei vain yksinkertaisesti jaksa, ei kykene. Vauva liikkuu mahassa kyllä vallan paljon, voi kun saisi osan siitä energiasta itselleen. Vauva on oikeassa asennossa pää alaspäin, eikä terveydenhoitaja saanut päätä enää "liikkumaan". Sf-mitta oli 33, käyrä on laskenut tasaisesti loppua kohden: tässä kohtaa mitta on sentin tai pari pienempi kuin samaan aikaan neljässä edellisessä raskaudessa, mutta hyvin samoissa mitoissa silti mennään.

Nukkuminen on kamalaa. Sen kerran, kun löydän hyvän asennon, tulee pissahätä. Olen varmasti hullu, mutta odotan niin kovasti vauvan syntymää ja sitä, että mahan hävittyä saan taas nukkua "kunnolla": siedän ennemmin yösyöttöjä kuin näitä pirun särkyjä js rutinoita. Ja kuinka odotankaan sitä mahtavaa tunnetta, kun ei tarvitse käydä kymmenen minuutin välein pissalla!

MUTTA: tänään alkoi hiihtoloma! Olemme koko porukka lomalla, kuinka mahtavaa. Kävimme tänään autohuollon yhteydessä (kirjoitan tästä auto-episodista ehkä myöhemmin, juuri nyt koko juttu ärsyttää niin paljon, että postaus olisi täynnä pelkkää perkelettä) Jyväskylässä HopLopissa. Lapset ovat odottaneet reissua viikkokausia ja nyt se saatiin kätevästi järjestettyä: mies meni auton kanssa huoltamolle ja minä lasten kanssa HopLoppiin. Viimeksi olemme käyneet siellä silloin, kun odotin viimeisilläni Toukoa eli vajaa pari vuotta sitten. HopLop on siitä(kin) mukava paikka, että itse voin parkkeerata itseni johonkin tiettyyn paikkaan ja yrittää epätoivoisesti pitää kaikkia neljää silmällä. Tämä ei tietenkään mitenkään onnistu vaan kadotan vähän väliä koko porukan näköpiiristä eikä auta muuta kuin luottaa siihen, että he pärjäävät. Tai lähinnä Touko, kolme isompaa kyllä löytävät takaisin luokseni. Jälleen kerran täytyy todeta, että lapset (ja minä) voivat olla äärimmäisen onnellisia siitä, että heillä on toisensa: kun minulle tuottaa suuria hankaluuksia jo pelkkä ajatus sokkeloihin könyämisestä, joku isommista löytää pienimmän alta aikayksikön.

Kaikkien ehdoton suosikki oli monta metriä pitkä liukumäki, Toukokin laski ensin Ainon kanssa ja sitten yksin monta kertaa tukka hulmuten. Hitsi kun en kehdannut ottaa kuvia, oli minulla kamera mukana, mutta koska muita lapsia oli niin paljon etten olisi voinut välttyä muidenkin kuvaamiselta, niin päätin keskittyä painamaan ne ikimuistoiset hetket omalle verkkokalvolle.  

Oikein rentouttavaa viikonloppua ja lomaa niille, jotka sellaiseen ovat etuoikeutettuja! <3 

torstai 19. helmikuuta 2015

Kevättä odotellessa

Tänään tuli viikonloppuna kutsuilta tilaamani Noshin vaatteet: Eino pettyi suuresti, kun hänelle ei tullut mitään, mutta pian hän kaivoi esiin oman kevättä varten jemmatun lippapiponsa, minkä sai joululahjaksi. Isommat istuivat pipot päässä katsomassa pikku kakkosta eivätkä he meinanneet millään hyväksyä sitä tosiasiaa, että vielä ei ole ihan niin lämmin, että luistelemaan lähtiessä olisi pipo voinut jäädä päähän.

Lämpimiä ja aurinkoisia kelejä siis odotellessa. Lisäksi hoksasin, että kun Touko saa oman harmaan lippapiponsa, niin Sulo on ainut, jolla ei sellaista ole! OMG, täytynee tsekata vielä lippapipo-valikoima ja hommata hänellekin sellainen, luulenpa, että tämän kauden kuoseista löytyy hänellekin lemppari. ;)





keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Hei, me tanssitaan

Harvassa ovat ne päivät, ettei meillä kukaan tanssisi tai esittäisi esityksiä: nyt uutuutena lapset ovat keksineet teatteri-esitykset, joissa Aino toimii kertojana ja pojat esittävät milloin mitäkin roolia. Sulolla on vakkari-rooli, lohikäärme. Asusteet ovat tietenkin aina viimeisen päälle, löytyy keijun siipiä, hassuja hattuja, käsinukkeja, sankariviittoja..

Mutta tänään tanssittiin serkkutyttöjen kanssa. Kaikki ovat tansseissa aina mukana kuin peräpukama ja vaikka liikkeet ovat suurinpiirtein aina vakiot, samanlaista esitystä ei ole toista. Tänään aika yllättäen koko joukkion esityksen jälkeen Touko valtasi estradin kokonaan itse: kuuntelin varmaan kymmenen kertaa Ti-Ti Nallen uuuaatititaa-biisin, sillä poika laittoi sen aina alusta pompatakseen uudestaan ("sukat jos on reikäiset, ylös sieltä PONKAISE" jne.). Tässä pieni kuvakollaasi tanssihetkestä (erityisesti Toukosta, sillä yleensä kameran huomatessan hän rientää kameran taakse näpertelemään kameran nappuloita ja kuvien saaminen on siksi erittäin hankalaa), johonkin kuvaan osui jopa koko porukka, mutta koska yksi lapsista oli lähestulkoon alasti, jää se kuva nyt julkaisematta. :)








Haaveissa yhteinen ruokailuhetki

Niin mukavana ja tärkeänä kun itse pidänkin yhdessä ruokapöydän äärelle istumista, se harvoin meillä onnistuu. Tai kyllä me, varsinkin minä ja lapset, istumme pöydän ääressä yhdessä päivittäin, mutta minun on ihan turha yrittää edes kuvitella syöväni lasten kanssa yhtäaikaa. Tässä siis (jälleen kerran) yksi asia, minkä olen ajatuksissani siirtänyt hamaan tulevaisuuteen ja siihen, että lapset ovat kaikki niin isoja, ettei minun tarvitse olla heitä palvelemassa ihan jokaisessa arkisessa asiassa.

Tässä muutama syy siihen, miksi olen luopunut yrityksistä istua syömään samaan aikaan lasten kanssa:


  • siinä vaiheessa, kun olen saanut viimeiselle lapselle lautasen nenän eteen, ensimmäisenä ruoan saanut huutaa lisää
  • jollakin ruoka on aina joko liian kuumaa (äiti puhalla!) tai perunat ovat liian isoja
  • tulee sotku: esimerkiksi viimeksi tänään Einon maitomuki kaatui pitkin pöytää minkä seurauksena myös Touko kaatoi omansa pöydälle ja huusi teatraalisesti OHO
  • jokin loppuu pöydästä ja sitä on haettava jääkaapista lisää
  • joku haluaa välttämättä leipänsä paahdettuna
  • jollakin tippuu ruokaa paidalle tai housuille: meillä (isänsä sanoin) oman elämänsä Teuvo Lomanit eivät pysty jatkamaan ruokailuaan jos vaatteet ovat likaiset
  • saattuu joku muu katastrofi: lasi, haarukka, lautanen tai leipä tippuu lattialle
  • jo ruokansa syötyä saanut (lähinnä Touko) lähtee pöydästä kädet ja naama ruoassa tai voissa ja minä riennän rätin (minä olen aina pyyhkinyt lasten naamat ja kädet keittiörätillä, nam) kanssa perään

Vaikka meillä kaikki lapset syövät itse ja suhteellisen siististi, yleensä tapahtuu aina jotain. Täysin itsekkäistä syistä olen päättänyt, että en jaksa olla pomppimassa puolen minuutin välein oman ruokani ääreltä pois vaan odotan niin kauan, että lapset saavat syödäkseen. Ja jos jotakin inhoan niin haaleaa, jäähtynyttä ruokaa. 

Tosin harvoin saan senkään jälkeen istua kymmentä minuuttia paikallani: ruoan jälkeen varsinkin pojille tulee yleensä aina vessahätä ja siksi oma ruokahetki ilman yhtäkään "PYYHKIMÄÄN!"-huutoa on suorastaan luksusta. Tai sitten olen unohtanut antaa purkkaa tai pastillia ja estääkseni pöydille kiipeämisen on noustava niitä antamaan. Sitäpaitsi lapsilla tuntuu menevän täysin ohi hokemat kuten "kohta, äiti syö ensin" tai "odota, tulen sitten kun olen syönyt" tai sitten niihin vastataan hokemalla "äiti, joko sinä olet syönyt?". 

Minusta on ihanaa, kun toisille äideille (ja isille) ei tarvitse selittää, miksi "rauhassa" syöminen silloin tällöin on maailman paras juttu. 

Yhteisiä ruokailuhetkiä odotellessa.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Pakokauhun vallassa

Eilen se kolahti. Illalla, juuri ennen kuin olin käymässä nukkumaan: ei hitto, vauva syntyy oikeasti pian. Huomenna vauva on täysiaikainen eli vaihtuu viikko 37+0. Meillä se on tähän asti tarkoittanut sitä, että vauvan tuloon on vielä noin kolme viikkoa (edelliset synnytykset 40+2, 40+6, 40+1, 39+3) eli en vielä ole edes pakannut kassia. Enkä täyttänyt sitä "synnytykseen liittyviä toiveita"-lappua minkä sain neuvolasta jo aikoja sitten ja minkä toivotaan olevan synnyttämään mennessä mukana. 

Tulevana viikonloppuna pitäisi käydä katsomassa tilavampaa autoa, kaikki vauvan vaatteet ovat vielä ihan sikin sokin, vaipat on hankkimatta, turvakaukalo jossain missä lie, ÄÄÄK. Kolme viikkoa tuntuu jotenkin niin säälittävän lyhyeltä ajalta verrattuna siihen, mitä on jo takana, mutta toisaalta myös maailman pisimmältä ajalta tämän jatkuvasti raskaammaksi käyvän taakan kanssa. 

Tässä kohtaa raskautta tunnelmat ovat aika ristiriitaiset: toisaalta sitä toivoisi tämän tuskan jo loppuvan ja synnytystä odottaa enemmän kuin mitään muuta, mutta toisaalta sitä ajattelee, että voisiko tämän koko jutun peruuttaa? Että kun en minä kuitenkaan osaa. Enkä pysty. En jaksa, en halua, kaikki menee kuitenkin ihan päin mäntyä, unohdamme lähteä ajoissa sairaalaan tai en jaksa ponnistaa tai ponnistan ihan miten sattuu. Juuri nyt on sitäpaitsi pieni flunssa päällä, hyvä että jaksan edes kävellä niin mitäs sitten, jos lähtö vaikka tuleekin? Tai jos mies on jossain kamalassa taudissa eikä hän voi lähteä tueksi? Tai jos synnytys alkaa keskellä päivää jossain luistinradan reunalla. Tai perjantaina HopLopissa. Perkele, ei pysty.

Kirkkaimpana mielessä siintää kuitenkin se hetki, kun saan vauvan oikeasti syliin. Sitä en malttaisi odottaa, en sitten millään. Siinä hetkessä on jotakin niin ainutlaatuista, etten osaa sitä edes sanoin kuvailla.

Enkä osaa sanoin kuvailla oikein tätä tämänhetkistä olotilaakaan: toisaalta olo on hyvä, maha ei tunnu läheskään niin suurelta kuin aiemmin, vauva vain painaa alaspäin enemmän kuin aiemmissa raskauksissa; toisaalta olo on kamala, jatkuvasti väsyttää, joko ottaa päähän tai sitten ei ota päähän yhtään; flunssa tekee olosta samean ja yöllä joko pissattaa tai närästää. 

Olen käynyt synnytyksen läpi tuhat kertaa mielessäni. Olen kerrannut aikaisempia kertoja ja niitä fiiliksiä, mitä niihin on liittynyt. Pakokauhun vallassa olen jäsennellyt jokaisen päivän aina viikon eteenpäin niin, että jos pikainen lähtö tulee, pystyn selittämään kaiken isompiin lapsiin liittyvän puolessa minuutissa. Todellisuudessa en sitten varmaan muista kertoa mitään. Tässä kohtaa helpottaa ajatus siitä, että en voi itse vaikuttaa tässä asiassa mihinkään: vauva syntyy sitten, kun syntyy ja riittää, että teen parhaani. Isompien lasten kanssa jäävä/jäävät pärjäävät varmasti eikä minkään suunnitteilla olevan väliin jääminen ole vakavaa. 

Luotan omaan kehooni ja siihen, että paineen alla pakokauhu väistyy ja olen itse rauhallisuus, niinkuin aiemminkin.

Eino nauroi minulle koko eilisen päivän, kun kuljin kotona liian pienessä paidassa. Hän kävi vähän väliä silittelemässä mahan paljasta osaa ja kysyi, että miksi maha näkyy koko ajan, eikä sitä palele? <3


maanantai 16. helmikuuta 2015

Uusia, raikkaita Nosheja

Pääsin viikonloppuna tutustumaan Nosh:in uusiin lastenvaatteisiin kaksilla kutsuilla. Ei ollut yhtään hullumpaa nähdä mallisto kaksi kertaa peräkkäin, vaatteita oli nimittäin niin paljon, että pari lisävilkaisua ei olisi vieläkään pahitteeksi. Mahdollisella seuraavalla kerralla voisi löytyä taas pari ihan "uutta" juttua mitä ei ensimmäisillä kerroilla ole edes huomannut. ;)

Mallistossa oli kaikille kaikkea, vauvallekin olisin löytänyt vaikka mitä, mutta ajattelin panostaa kuitenkin isompien lasten vaatteisiin: minusta kaikki ihanat kuosit ja kankaat pääsevät paremmin oikeuksiinsa jo liikkuvien lasten päällä. Ja kun meillä niitä ihan pienimpiä lastenvaatteita on lipasto täynnä. Ehkä sitten myöhemmin tulee ostettua uudelle tulokkaallekin jotain.

Keväällä ilmestyvää naisten mallistoa odotan erityisellä innolla, silloin voisi ehkä ajatella ostavansa itselleenkin jotain kun suurin osa mahasta on tiessään. Kutsuilla käyminen sinällään on jo ihan mielettömän mukavaa ja vaatteiden tilaaminen kotikutsuilta laiskan kaupoissa kiertelijän unelma. Kiitos taas emännille ja tietenkin ihanalle, asiantuntevalle esittelijälle (joka on muuten meidän Einon kummitäti, hähää).

Ainolle tilasin tumman, hihattoman mekon, harmaat pökät ja vaaleanpunaisen lippapipon perhoskuviolla. Tyttö sai itse päättää värit: mekossa mustan ja mintun väliltä hän valitsi mustan ja lippapipoista perhoskuvioitu oli eniten mieleen - minä olisin valinnut hänelle pallokuvioisen, mintun värisen pipon, mutta Aino halusi (tietenkin) vaaleanpunaisen. Touko saa kummitädiltään harmaan, pyöräkuvioisen lippapipon ja minun oli ihan pakko tilata hänelle kesäksi raitainen shortsi-haalari! Hitsi kun en saanut hänestä kuvaa haalari päällä, se oli kerrassaan hurmaava. :) Ennen vaatteiden näkemistä pidin keltaraitaisesta enemmän, mutta todellisuudessa keltainen olikin tummempi kuin kuvissa. Keskimmäisille pojille en tilannut (vielä) mitään.

Ei Arskakaan ilman Noshin vaatteita jää, edelliseltä kaudeltahan tilasin hänelle multiraitabodyn (isommillakin on kaikilla jokin multiraita-vaate) ja pallokuvioisen solmupipon. 

Tunika denim-look, mustaROCK STAR housut, harmaa JUNIORPERHONEN, vaaleanpunainen

Frotee shortsihaalari, sininen
Solmupipo, vihreäKietaisubody, multiraita lila

Lopuksi vielä muutama kuva kutsuilta, Touko olisi syönyt noita ihania suklaa-tryffeleitä koko lautasellisen enkä enää kuollaksenikaan muista banaani-toffee-herkun nimeä, mutta se oli taivaallista!











P.s. Sain vihdoin "asennettua" Toukon ensimmäisen vuoden taulun hänen sänkynsä päätyyn. <3


perjantai 13. helmikuuta 2015

"Sinusta sitten tulikin jotain."

Viikonloppuna loma-reissulla muistelimme entisiä opettajia. Olemme lähestulkoon kaikki saman yläasteen/lukion käyneitä, joten yhteisiä muistoja riitti. 

Minä jäin miettimään erityisesti erään äidinkielen opettajan suorastaan raivostuttavaa tyyliä suosia tiettyjä oppilaita ja suoraan sanottuna inhota toisia. Itse en koskaan tämän kyseisen opettajan tunneilla (onneksi) joutunut istumaan, mutta sen verran sivusta seuranneena ihmettelen edelleen, kuinka räikeä hänen tyylinsä oli. Ja sama jatkuu edelleen: nähdessään vanhoja oppilaitaan hän on luonnollisesti hyvin kiinnostunut heidän "kohtaloistaan" eli mitä heille nykyään kuuluu. Hyvin suorasukaisesti opettaja on asioita aina kommentoinut, eikä tyyli petä edelleenkään - vuosien jälkeen. 

Eräälle entiselle poika-oppilaalle opettaja oli töksäyttänyt, että "susta sitten tulikin jotain.", kun kuuli, että kyseinen oppilas oli hyvinkin menestynyt omalla alallaan. On varmasti sanomattakin selvää, että poika oli kouluaikoina ns. toivoton tapaus tämän opettajan mielestä, koska koulunkäynti ei ollut tärkeysjärjestyksessä numero yksi. 

Mitä ihmettä siihen vastaamaan? "No joo, niin tuli."? 

Minua oikein ällöttää kun mietin, että tällaiset tyypit ovat niin tärkeä osa nuorten elämää. Niin että jos satut olemaan sellainen nurkan takana tupakkaa tuprutteleva päänaukoja yläasteella, tulevaisuutesi on automaattisesti pilalla? On varmasti niitäkin, jotka eivät pääse elämässään oikein koskaan eteenpäin, mutta uskon, että monella nuorella elämä ottaa oman suunnan jossain vaiheessa, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin. Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että oppilaat voivat käyttäytyä koulussa miten sattuu, mutta onhan se nuoruus välillä ihan kamalaa.

Minä olen itse ollut sellainen nurkan takana tupakkaa tuprutteleva "ei oikein kiinnosta"-tyyppi. Tai yritin olla. Koulunkäynti kiinnosti kuitenkin sen verran, että jätin opettajille vittuilun muille ja hoidin koulun niin, että voin olla siitä ihan ylpeä. Silti, kaikkea piti kokeilla. Kaikenlaiset tapahtumat nuorille olivat oivia tilaisuuksia testata, kuinka voisi vetää lärvit niin, ettei kukaan huomaa. Ja me olimme olevinaan niin ovelia. Voi jösses.

Kuinka monessa vaaranpaikassa sitä ollaan oltukaan, ihan tietämättä. Kolmenkymmenen asteen pakkasella hilluttiin ulkona niin niukissa vaatteissa, että ihmettelen edelleen olevani enää edes hengissä. Kerran istuin pilkkopimeässä pusikossa poliiseja piilossa. Koulusta tehdyillä "opintoreissuilla" ulkomaille suurin päänvaiva oli se, kuka näyttäisi eniten täysi-ikäiseltä hakeakseen kaupasta kassikaupalla Smirnoff Icea. Ja kaikkea muuta kamalaa, näitähän riittäisi.

Tupakasta huolimatta sain liikunnasta kympin, hällä väliä-asenteesta huolimatta matematiikasta kympin. Ja niin edelleen. Jonkinlaisen järjen äänen äiti ja isä saivat päähäni taottua, se jos mikä esti tekemästä mitään typerää, kun joku tyyppi tarjosi nappeja kylillä keskellä yötä. Ja lopulta olin kuitenkin luonteeltani niin kurinalainen ja kunnianhimoinen, että ajatus itsestä reputtamassa opinnot oli liian absurdi. 

Mutta tässä sitä ollaan. Ja tiedän monen muunkin vielä enemmän rajojaan kokeilleen olevan. Toivoen, että siinä kohtaa kun omat lapset osoittavat samanlaista keskenkasvuisuutta kuin itse olen aikanaan osoittanut, osaisi toisaalta sekä ymmärtää että asettaa rajoja.

Yksi veljistäni on vakaasti sitä mieltä, että jos he saavat tulevan vaimonsa kanssa poika-lapsia, hän heittää ne parvekkeelta alas. Hänhän ei poika-lapsia halua, varsinkin, jos he ovat yhtälailla idiootteja kuin hän on nuoruusvuosinaan ollut. No, uskon että hän vielä jonain päivänä pyörtää puheensa, sillä hänestäkin "toivottomana tapauksena" on "tullut jotain". Ja itse tyttönä olen sitä mieltä, että pojat eivät ole mitään teini-tyttöihin verrattuna.

Niiden hölmöjä laukovien opettajien lisäksi nuorten elämässä on yleensä aina joku, joka pikkuisen paremmin ymmärtää, mistä on kyse. Vaikka nuoruus-vuodet kauhoisi kuinka räpiköiden läpi, ei se tarkoita, etteikö tulevaisuudessa voisi olla jotain.


torstai 12. helmikuuta 2015

Siivouspäivän pieni "piristys"

Siivosin aamupäivällä. Raivasin, järjestelin tavaroita, imuroin, pyyhin auringonvalon paljastamia sormenjälkiä joka paikasta. Ja pesin tuvan lattian. Kaksi kertaa. Lopussa selitys siitä, miksi lattioiden pesu piti tehdä kahdesti. Joku ehkä saattaa jo arvata, mutta varsin mieltäylentävästä jutusta on jälleen kerran kyse.

Tilasin Finlaysonilta suuren pöytäliinan lisäksi pari kangaskoria ja ihanan pehmeät käsipyyhkeet. Pöytäliinaa piti tilata kolme metriä, koska meidän pöytä on niin pitkä: ehkä vähän kirpaisi maksaa yhdestä pöytäliinasta melkein sata euroa (ja vielä vitivalkoisesta), seuraavan liinan voinkin ostaa eläkepäivillä. 

Pöytäliinassa on Taimi-kuvio: tätä samaista kuosia meiltä löytyy vähän vaikka mistä. Se on ihan lemppari siis. Vaikka tykkäänkin kovasti hillityistä sävyistä, valkoisesta, harmaasta, mustasta, aina kotoa pitää löytyä joitain pieniä värikkäitä piristyksiä (muutakin kuin lasten tavaroita), varsinkin näin kevään lähestyessä. Pastelli-sävyille en ole ihan vielä lämmennyt niin paljoa, että niitä tästä huushollista löytyisi, mutta silti tuijottelin kaihoisasti yksi päivä todella kaunista kuvaa hempeän vaaleanpunaisista koristetyynyistä. Eli ehkä sekin päivä vielä koittaa kun niitä täältä löytyy.

Kaikenlaiset korit on meillä ihan äärimmäisen käteviä, niitä saisi olla jokaisella tasolla ja joka nurkassa. Niihin on kätevä sujauttaa kaikkea pientä ja eksynyttä tai sellaista, mille ei juuri sillä hetkellä keksi mitään parempaa paikkaa. Aina välillä yritän niitä sitten tyhjentää ja järjestellä tavarat omille paikoilleen.




Pöytäliinasta oli hankala saada järkevää kuvaa, kuvio on niin hentoinen ja vaalea, etten  meinannut saada vangittua sitä kameraan ollenkaan. Kaunis se joka tapauksessa on, niin kuin tuo Taimi-kuvio ylipäätään.






Uusia käsipyyhkeitä olen kaivannut jo vähän aikaa, niitä(kin) meillä vaihdetaan parhaimmillaan kerran päivässä, joten vaihtoehtoja on hyvä olla. Ja kyllä, tiedän että se on vain käsipyyhe, mutta täytyyhän niidenkin olla silmää miellyttäviä!


 Ja sitten. Voisiko olla mahtavampaa kuin siivouksen jälkeinen raikas kämppä? Kaikki tavarat ovat edes hetken omilla paikoillaan, ei yhtään koirankarvaa missään jne. Ihanasti paistoi aurinko ja ehdin hetken fiilistellä..



...kunnes laitoin pojille ruoan pöytään. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun Touko sai ruokansa syötyä. Hänellä oli maitoa lasissa ja ilmeisesti maha niin täynnä, että maidolla piti leikkiä sen sijaan että sitä olisi oikeasti juonut. Näin jo kaukaa, että maitovana norui pitkin vaatteita ja yritin rientää pelastamaan tilanteen. Mölysin siinä vielä ääneen, että "minkälaisten urpojen kanssa minä täällä oikein asun".. ja sitten. Räks. SE MAITOLASI TIPPUI LATTIALLE! BYÄÄÄÄH. 

Viisi minuuttia. VIISI minuuttia ehti olla siistiä. Kunnes maitoa ja lasinsiruja oli joka puolella. Tai maitoa ainakin, sitä kun tuppaa lentämään tällaisissa tapauksissa metrienkin päähän ja pitkin pöydän ja tuolien jalkoja. Tilanne ei näytä yhtään niin ärsyttävältä kuin se oli, kuvassa ei nimittäin näy ne lukuisat maitovanat ja -pisarat pitkin olohuoneenkin lattiaa (meillä niitä ei tunnu näkevän kyllä kukaan muu kuin minä). 


Onni onnettomuudessa etten ollut ehtinyt laittaa lattianpesuvälineitä vielä pois. Mutta kyllä otti päähän, ai että otti päähän. Isompi homma tässä episodissa oli kuin koko tuvan lattian pyyhkimisessä.

Ja tässä kohtaa iltaa mietin, että voi kun vauva syntyisi jo pian, niin tällaiset jutut eivät tuntuisi läheskään niin suurilta ja rasittavilta kuin ne juuri tällä hetkellä tuntuvat. :D