sunnuntai 30. marraskuuta 2014

The Joulukalenteri

Vihdoinkin se on valmis, meidän perheen yhteinen joulukalenteri!

Kaikki lähti siitä, kun ostin aikoja sitten Tiimarinloppuunmyynnistä jouluiset numerot. Jo silloin kävi mielessä ajatus joulukalenterista, mihin voisi herkkujen lisäksi piilottaa "yhteistä tekemistä".



Lokerot. Lokerikko. Kuinka vaikeaa voisi olla askarrella lokerikko, mikä olisi samaan aikaan sekä hyvännäköinen että kestävä? Jouluinen muoto olisi tietenkin plussaa. Päädyin kirjoittaamaan Googlen kuvahakuun "joulukuusen muotoinen lokerikko" ja törmäsin aivan ihastuttavaan kuvaan musta-valkoisesta, kuusen muotoisesta kalenterista Nurin Kurin-blogissa. Mutta kuinka ihmeessä tuollaisen saisi itse askarreltua?

No mutta, minullahan on maailman kätevin mies! Näytin kuvaa hänelle, ja mitäpä hän ei puolestani tekisi? Hippulat vinkuen hommiin. Minä ajattelin ensin, että pelkkä joulupuun runko riittäisi, askartelisin lokerot esimerkiksi pahvista. Loppujen lopuksi mies väänsi puusta lokerikon, mikä on "upotettu" puun sisään. Minun tehtäväkseni jäi vedettävien lokerojen tekeminen. Idea iski niinkin arkisessa askareessa kuin ruoanlaitossa: litran maitopurkin pohja on tarpeeksi tukeva eikä niiden keräämiseen tarvitsisi nähdä suurta vaivaa. 24 tyhjää tölkkiä kerääntyy meillä alta aikayksikön.




Kun mieheni aloittaa jotain, hän tekee sen kunnolla. Sain työmaalta vähän väliä tilannekuvia ja jälleen kerran kärsivällisyys palkittiin! 





Loppujen lopuksi päädyin liimaamaan maitotölkki-lokeroiden "etuseinään" valkoista kartonkia ja niihin lapset liimasivat numerot. Aluksi ajattelin maalata lokerot, mutta se olisi ollut turhan työlästä, maitotölkin pinta kun on melko liukas enkä ollut varma maalin tarttuvuudesta. 

Nyt vain lokeroiden sisältöjä miettimään. Ihan jokaiselle päivälle ei pysty kehittelemään jotain koko porukan tekemistä, mutta eivät lapset varmastikaan pistä pahakseen, jos jostakin luukusta paljastuu suklaata. Suunnitelmissa on ainakin uimahalli-reissu, piparien ja joulutorttujen leivontaa, luistelua ja keilausta.

Tähän olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen ja kun runko on kunnolla tehty, tämä kestää varmasti vuodesta toiseen! 



















torstai 27. marraskuuta 2014

Lapsi leipoo

Tulipa tuossa eilen luettua Meidän Perhe-lehteä ja bongattua Sikke Sumarin vinkit lasten kanssa kokkaamiseen ja leipomiseen: päällimäisenä mieleeni jäi yksi kohta, "kouluikäiselle lapselle voi jo antaa terävän veitsen". Auts, pisto omassatunnossa (taas), olen antanut kahdelle isommalle terävän veitsen vihannesten leikkaamiseen jo heidän ollessa 4-vuotiaita. Njoo, meidän "terävät" veitset eivät ole ihan hirmu teräviä, enkä uskalla itsekään käyttää super-terävää tomaattiveistä kun ihan vaan silloin, kun on pakko. Terävimmät lihapuukot ovat lasten ulottumattomissa.

Mutta siis, aloin tätä iltamyöhään vielä oikein todenteolla pohtimaan: lukemattomien jauhotahrojen, sotkujen, lattialle hajonneiden kananmunien sun muiden jälkeen voin iloisena todeta: meidän lapsista on ihan aikuisten oikeasti apua leivonnassa ja ruoanlaitossa. Tai no, kahdesta isommasta (6v. ja 4v.) ainakin, pienin on tällä hetkellä äärimmäisen kiinnostunut kaikesta, mitä pöydillä ja kipoissa on, eli en sanoisi häntä ihan vielä iloiseksi apuriksi. Sulon lempparipuuhaa on sekoittaminen ja hän tekee sen oikeasti hyvin, vähän liiankin hyvin, sillä kun sekoitettava seos pitäisi saada käyttöön, hän suuttuu ihan vietävästi. Hän vaan sekoittaisi ja sekoittaisi ja sekoittaisi.. Kunnes saa vispilän tai lusikan nuoltavaksi.

Aino ja Eino osaavat ja haluavat vatkata ja sekoittaa, rikkoa kananmunat (sekin sujuu jo hienosti) mitata jauhot ja muut ainekset, voidella ja koristella. He osaavat kumpikin pilkkoa, viipaloida ja raastaa. He tunnistavat ja osaavat hakea kaapeista oikeat tavarat, mikä on äärimmäisen kätevää, kun omat sormet ovat taikinassa.

Miten tähän on tultu? En oikein itsekään tiedä, sillä en ole koskaan tietoisesti ajatellut, että "opetetaas nyt tenavat laittamaan ruokaa/pyörittämään sämpylöitä". He ovat vain aina olleet siinä, kun jotakin olen tehnyt. He ovat olleet alusta asti kiinnostuneita ja suorastaan vaativat, että saavat osallistua. Aluksi touhu on tietenkin mennyt jokaisella joko taikinan syömiseksi tai sotkemiseksi, mutta tässä jos missä sitkeys ja (minun) pitkä pinna palkitaan. Lopputulos on aina ollut lastennäköinen, mutta onnistunut.

Talonrakennusaikana meillä ei ollut juuri muuta tekemistä kuin ulkona samoilu ja leipominen. Pienessä asunnossa ei lapsillakaan riittänyt loputtomiin touhuamista, joten mikä olisikaan ollut parempaa tekemistä kun leipominen ja ruoan laittaminen. 

Kokkaaminen lasten kanssa vaatii hermoja ja alituista valppautta. Hetkeksikin jos keksittyminen herpaantuu, joku on kaatanut jotain tai lähtenyt suklaisin käsin vaeltamaan olohuoneeseen ja pyyhkinyt sormet sohvaan. Nykyään isommat osaavat mennä automaattisesti käsipesulle ennen ja jälkeen leipomisen. Pitkä ja kivinen tie on kuljettu, mutta lopputulos on todellakin palkitseva.

En ole sitä mieltä, että kaikkien neljävuotiaiden pitäisi osata rikkoa kananmuna kakkutaikinaan ilman yhtäkään kulhoon kuulumatonta kuorenpalaa. Muutama vuosi sitten en olisi itsekään uskonut, että jonain päivänä leivon lasten kanssa oikeasti mielelläni, jos ollenkaan. Eikä kaikki lapsia edes välttämättä kiinnosta koko kokkaaminen, he tekevät jotain muuta paljon mieluummin. Havahduin itse tähän tosiseikkaan lehden artikkelia lukiessani, enpä ollut koko asiaa aikaisemmin edes kummemmin ajatellut: kyllä vain, niin vauhdikas kuin Eino onkin, jaksaa hän kököttää pöydän äärellä ja vatkata munista ja sokerista ihanan kuohkeaa vaahtoa!

Eikä meillä mitään gourmeeta laiteta. Ihan perusruokaa, mihin käytetään perusaineksia. Perussämpylöitä, pullaa, kääretorttua, juustokakkua, kakkua, muffineja. Huonoja päivä on jokaisella ja joskus vatkaamiset ja sekoittamiset jää kesken jo ennenkuin he ovat ehtineet oikeastaan edes aloittamaan.

Hauskinta on huomata, kuinka tarkkaavaisia lapset ovat, tässäkin asiassa. Muutama päivä sitten teimme sämpylätaikinan, mihin lorautin hunajaa sekaan. Eino julisti myöhemmin ruokapöydässä syövänsä hunaja-sämpylöitä.     

Lopuksi tunnustus: joskus, ihan vaan joskus, leivon jotakin iltamyöhällä, kun lapset ovat jo nukkumassa. On ihan kivaa välillä leipoa ihan yksin.










tiistai 25. marraskuuta 2014

Aamulla...

...olin erityisen onnellinen siitä, että lapset saavat herätä rauhassa, lämpöisessä ja turvallisessa kodissa ilman kummempia kiireitä. Välillä sitä havahtuu johonkin todella arkiseen tilanteeseen ajatellen, että onpas kiva, kun tämä menee näin. Ainon ja Toukon kanssa istuskeltiin kynttilän valossa sohvalla, pian Sulo hieraisi silmiään ja mönki saman viltin alle. Kun Aino oli lähtenyt eskariin, Eino nosti päätään meidän sängyssä, ummisti silmänsä uudelleen ja veti peittoa päänsä päälle. Kaikki varmasti tietävät sen tunteen, kun herää aamulla eikä tarvitsekaan heti nousta vaan saa vetää peiton korvin uudestaan. Hitsi kun teki mieli kaapata koko porukka kainaloon ja mennä takaisin nukkumaan. 

Einon kerhon aikana minun piti imuroida ja laittaa pyykit, mutta sen sijaan jumituin lajittelemaan Ainon uusia askartelu-helmiä, kyllä siinä sielu lepää kun saa laittaa tuhat helmeä väri-ja koko-järjestykseen (Toukoa harmitti vietävästi, kun hän ei saanut istua pöydällä heittelemässä helmiä lattialle, hänestä on tullut varsinainen mielensäpahoittaja). Ei haittannut, vaikka pölypallerot jäivät juhlimaan nurkkiin ja pöydän alle.

Kerhon jälkeen sain kaverilta pitkän, mustan talvitakin, mikä menee vielä mahan kohdalta kiinni. Aiemmin sain toiselta lainaan kolmet raskaus-ajan housut, onnea on joukko viisaita ja ajattelevaisia ystäviä. <3

Päivä oli tavallinen. Ulkoilun jälkeen tein ruoaksi jauhelihakastiketta ja spagettia, iloitsin, kun Eino pyysi ruokapöydässä salaattia ja söi sen kaiken. Illalla olimme kansalaisopiston Syyssoitto-tapahtumassa, Aino soitti siellä pianoa.

Kaipaamme lasten kanssa lunta. Toivottavasti sitä tulisi pian enemmän eikä kaikki sulaisi heti pois. 

Ennen saunaan menoa katselimme Disneyn Bambi-elokuvaa. Miksi minä olen aina se, joka ei meinaa pysyä kasassa, kun jotain surullista tapahtuu, Mufasa kuolee tai Bambin äiti ammutaan? Lapset eivät tunnu ottavan asiaa läheskään niin raskaasti, minä puolestani joudun keksimään itselleni jotain muuta tekemistä herkkien kohtauksien ajaksi, etten pillittäisi koko loppupäivää. Tosin en muista itsekään itkeneeni lapsena näiden kohtausten aikana, missä kohtaa se sellainen lapsuus oikein loppui?

Hain apteekista nestemäistä rauta-lisää, Maltoferia. Ajattelin kokeilla sitä, tabletit (Retafer ja Obsidan) ovat vetäneet aineenvaihdunnan joka kerta ihan päälaelleen, siksi ajattelin kokeilla vielä tuota nestemäistä versioita, minkä ei ilmeisesti pitäisi sekoittaa aineenvaihduntaa. Rautalisä näin raskausaikana olisi minulle kuitenkin suhteellisen tarpeellinen, huomasin heti uupuvani nopeammin kun jätin tabletit pois. 

Varasin myös ajan sokerirasitukseen, meillä on joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa varsinaista ramppaamista terveyskeskuksessa: minulla on sokerirasitus ja lääkärineuvola, Ainolla 6v.-tarkastus, Sulolla 3v.-tarkastus ja Toukolla 1,5v.-tarkastus. Poikien neuvolat saaatiin onneksi peräkkäin samalle päivälle.  
  
Nyt jos sitä heittäisi selälleen sängylle ja vähän lukisi, aamulla voisimme mahdollisesti singota poikien kanssa keskustaan perhekerhoon, siellä on kuulemma tarjolla joulupuuroa! Ah nam.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pahvilaatikko, pikkujoulut, kaverisynttärit ja rento sunnuntai

Korjasin sen pahvilaatikon. Perjantaina, puoli kahdentoista aikaan yöllä, teippasin puolipimeässä olohuoneessa riekaleista pahvilaatikkoa. Sydämestä vihlaisi, kun näin Einon tekemät tehoste-teippaukset. Vieläkin tuli paha mieli. 

Sulo näki laatikon aamulla ensimmäisenä ja huudahti: Äiti, tuo on korjattu!

Enää minulla ei ollut niin paha mieli.

Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa hänen työporukan pikkujouluissa. Oli outoa. Jo pelkästään autossa istuminen ihan vain kahden kesken oli kummallista.

Minulla oli ennen lähtöä Mummimamma-kriisi: näytin mahoineni ja turvonneine olemuksineni ihan Muumimammalta, laitoin päälle sitten mitä tahansa. Erityistilaisuuksiin lähteminen on raskaus-mahan (nyt on muuten menossa jo 25.viikko, uskomatonta!) kanssa hankalaa, minulla kun ei varsinaisia äitiysvaatteita juurikaan ole, mutta onneksi vielä menee joku mekko tämän ei vielä niin ison mahan kanssa. Oma mekko-kokoelmani on sanalla sanoen surkea, mutta onneksi äitin kaapista löytyy aina jotain sopivaa. Lasten täti tuli heidän seurakseen siksi aikaa, kun me nautimme ihanasta tunnelmasta ja ihan taivaallisesta ruoasta Keuruun Vanhassa Pappilassa.  



Lauantaina vietettiin Ainon kaverisynttäreitä. Näin jälkikäteen on hyvä todeta, että kaksi tuntia "synttäriaikaa" riittää vallan hyvin, kun yli kymmenen 5-7-vuotiasta yrittävät saada äänensä kuulumaan yhtäaikaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole miksikään käveleväksi ohjelmatoimistoksi, joten lapset "joutuivat" itse keksimään tekemistä keskenään eikä meillä jaettu vieraille lähtölahjoja. Vähän aikaa sitten en edes tiennyt, mitä tämä termi edes tarkoittaa, kunnes törmäsin keskustelupalstalla (vai olikohan se Facebookissa) jonkun äidin ihmettelevään kysymykseen siitä, että miksi ihmeessä lapset palaavat synttäreiltä mukanaan vielä arvokkaampi lahja, kuin minkä olivat synttärisankarille vieneet. Ihmetellen luin itsekin keskustelua, en ensin meinannut edes uskoa silmiäni. No, tapansa kullakin, minusta se riittää vallan hyvin, että tenavat saavat kaksi tuntia mättää naamariin sellaisen määrän herkkuja, että heikompaa hirvittää. Sivutakseni toista lukemaani keskustelua siitä, kun joku närkästynyt äiti arvosteli lapsen kaverin synttäreiden tarjoiluja (hänen mielestään hippi-vanhemmat tarjosivat pelkkiä ituja ja porkkanakakkua): meillä tarjottiin juuri niin epäterveellisiä herkkuja kun vain mahdollista, vaikka minusta iduissa ja porkkanakakussa ei ole mitään vikaa. Karkkia, sipsejä, popcorneja, suolatikkuja, limsaa, mehua, kakkua ja muffineja. Kakun ja muffinit sentään leivoimme itse, tosin nekin kuorrutettiin niin imelästi kuin mahdollista. 





Muffinit tehtiin tällä Ainon aiemmin syntymäpäivälahjaksi saamalla muffini-raudalla.

Aino toivoi prinsessa-kakkua, muffinit hän koristeli itse. Kakun kruunu ei vastannut oikein sitä mielikuvaa, mikä minulla siitä oli kun sitä suunniteltiin. Ihan hyvä siitä silti tuli, kun ottaa huomioon sokerimassan löysyyden ja toisaalta kovettuneena sen heikkouden. Eikä pikkuviat näyttäneet lapsia haittaavan vähääkään, he olivat enemmän kiinnostuneita siitä, voiko kruunun syödä. Ja tulihan se syötyä.

Sunnuntaina nousin vasta puoli kymmenen jälkeen. Iskä oli herännyt jo reilua tuntia aiemmin ja hän otti vastaan myös pitkään nukkuneet lapset. Nyt on lähdettävä koko porukan kanssa ulos, oikein mukavaa sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ihana pahvilaatikko - maailman paras lelu, ja äiti tuhosi sen

Alussa oli pahvilaatikko. Isoin pojista ähelsi siihen pitkin aamupäivää kaikenmaailman tehosteita, teippasi, korjasi edellisenä iltana tulleet vauriot. Kaiversi voiveitsellä vielä yhden ikkunan. Miksiköhän hän kutsui sitä ensin? Koti, maja. Oli katto ja kaikki.

Kunnes tuli tappelu. Pikkuveli halusi, että pahvilaatikko olisi lentokone, isomman mielestä se ei todellakaan voinut olla lentokone, vaan sukellusvene. Hetken väittely jatkui tyyliin "juupas, eipäs, juupas, eipäs". Vähän heitä välillä naurattikin. Mutta pikkuhiljaa pienempi hermostui ja äityi karjumaan omaa mielipidettään. Tästäkös isompi innostui ja väitti vielä sitkeämmin, että laatikko ei ole lentokone. Härnää ja härnää, kunnes kumpikin hermostuu ja meteli vaan yltyy. Isompi raahaa pahvilaatikon piiloon, pienempi menee itkien ja huutaen perässä. Minä yritän välillä väiin ehdottaa, että jos se laatikko olisi vaikka jokin ihan muu, vaikka avaruusalus. Ei se käy, ihan kamala ehdotus. Kumpikin karjuu omaa mielipidettään, minä yritän saada heidät neuvottelemaan asiasta. Olen välillä ihan hiljaa, josko he vaikka yhdessä pääsisivät asiasta sopuun. 

Paskanmarjat, veljekset eivät todellakaan halua sopia. Pikkuhiljaa oma ärsyyntymis-käyräni nousee, ja huudan pyykinlaiton lomasta, että jos asiaan ei kohta tule järkeä, heitän koko pahvilaatikon uuniin. Varoitan vielä ainakin kolme kertaa. He kyllä kuulevat varoitukset, koska huutavat väliin minulle "EI UUNIIN!". Tilanne kärjistyy, toinen tönäisee toista niin, että toinen paiskautuu päin seinää. 

Nyt riittää. Pohja se on minunkin kaivossa. Etsin pahvilaatikon käsiini ja revin sen tuhansiksi palasiksi. Kolmas ja pienin pojista säikähtää ja alkaa itkeä myös. Seison eteisessä käsissäni maailman paras lelu, sukellusvene, lentokone, minkä eteen vanhin oli nähnyt niin paljon vaivaa, riekaleina. Samalla huudan, että minä varoitin, toisia EI SAA TÖNIÄ! 

Toistan vielä monta kertaa, että minähän varoitin. Ja hyvä etten purskahda itsekin itkuun, harmittaa ihan vietävästi. Olisinpa laittanut laatikon vaikka uunin päälle takavarikkoon. Sillä hetkellä, kun pinna katkeaa, on ihan turha keskittyä miettimään, että kuinka keskeneräinen pienten lasten tunteidensäätelykyky on. Yritin kyllä. Tai mennä toiseen huoneeseen laskemaan kymmeneen. Laskin ainakin sataan talon toisessa päässä. Kaiken hyvän lisäksi ätyän, että en pyynnöistä huolimatta todellakaan ota ketään syliin, itsepähän soppanne keititte.

Sillä hetkellä, kun veljekset vihaavat toisiaan yli kaiken, raivo on niin silmiinpistävää, että jos he tietäisivät mitä toisen ihmisen tappaminen tarkoittaa, he uhkaisivat tappaa toisensa. Hetken päästä he istuvat sohvalla vierekkäin selailemassa lelulehteä, yksissä tuumin. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Minä puolestani muistelen tapahtunutta koko lopun elämääni. Kerran mäiskin kahden isomman yhteisen sateenvarjon tuusannuuskaksi, kun riita yltyi liian kovaksi. Äitiyteni huippu-hetket.

Pysyn edelleen kannassani: pienen vauvan itku ei ole mitään verrattuna siihen, kun isommat ottavat asiakseen kinuta, riidellä, huutaa tai karjua. Ei mitään. Säälittävää ininää, sanon minä.

Kuinka he osaavatkaan ärsyttää toisiaan niin taitavasti? Sanoa juuri ne sanat, jotka satuttavat eniten maailmassa, ärsyttää niin, että toinen voisi iskeä vaikka puukon ärsyttäjän selkään. Mutta ei sittenkään. Ja kuitenkin, rakastaa toisinaan yli kaiken?

Kohta minut varmaan löytää teippaamasta sitä pirun pahvilaatikkoa takaisin kasaan. 

torstai 20. marraskuuta 2014

Tänään on lasten päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä lasten oikeuksien päivää. Kumma kyllä, en ole aikaisempina vuosina noteerannut tätä päivää juuri mitenkään, vaikka sitä on vietetty marraskuun 20. päivä jo vuodesta 2002. Vasta lähiaikoina olen kiinnostunut siitä, mitä ihmettä lapsenpäivä oikeasti tarkoittaa. 

Lainasin kirjastosta pari viikkoa takaperin lapsille (itselleni) Lasten Oman Vuosikirjan. Kirja sisältää kaikki vuoden juhlapäivät ja kuvauksen niistä, mm. kansainvälisestä nallepäivästä, kekristä ja halloweenista.



Kun luin kirjasta, että päivän syntyyn on olennaisesti vaikuttanut kaksi merkittävää sopimusta (vuonna 1959 YK:n ensimmäinen lapsen oikeuksien julistus JA vuonna 1989 lapsen oikeuksien sopimus) eksyin lukemaan näitä oikeuksia kyseisistä julistuksista. Tässä muutama kohta:

"Lapsen tulee saada nauttia sosiaalista turvaa. Hänen tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen. Lapsella tulee olla oikeus asianmukaiseen ravintoon, asumiseen, virkistykseen ja lääkintähuoltoon."

"Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä."

"Lapsella on oikeus saada koulutusta, jonka ainakin alkeisasteella tulee olla maksuton ja pakollinen. Hänen tulee saada koulutusta, joka edistää hänen yleissivistystään ja suo jokaiselle yhtäläisen mahdollisuuden kehittää kykyjään, yksilöllistä arvostelukykyään sekä moraalista ja sosiaalista vastuuntuntoaan tullakseen hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi."

"Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa kaupankäynnin kohteeksi."

Vaikka meille nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä, en voi olla ajattelematta niitä lapsia, joiden kohdalla kaikki tai ei mikään näistä periaatteista toteudu. Minulla tökähtää ajatus hyvin nopeasti, kun meitin mitä tapahtuisi, jos omat lapset joutuisivat esimerkiksi kaupankäynnin kohteeksi. Pelkkä ajatus on niin hirveä, että se nostattaa kyyneleet silmiin enkä pysty ajattelemaan asiaa enempää.

Eikä niitä lapsia, joita kaikki nämä oikeudet eivät syystä tai toisesta tavoita, tarvitse välttämättä etsiä kovinkaan kaukaa. Kiitos informaatiotulvasta ja lööpeistä medialle, mikä jaksaa muistuttaa meitä siitä, että myös "hyvinvoivissa" valtioissa voi olla suuria epäkohtia koskien lasten oikeuksia. Mutta periaattena sopimukset ovat hienoja, ja jos niistä muistuttaminen voi pelastaa yhdenkin lapsen, se kannattaa. 

Toukolle nousi eilen illalla kuume melkein 39 asteeseen. Yön hän nukkui kuumeesta huolimatta hyvin. Sulo sai aamulla hepulin, kun Puuha Pete-paita oli tuhriintunut viiliin edellisenä iltana, eikä sitä voinut laittaa heti aamulla päälle.

Olisipa kaikilla lapsilla mahdollisuus nukkua sairaudesta huolimatta hyvin tai hermostua siitä, jos kulahtanut lemppari-paita on likapyykkikorissa. <3  

tiistai 18. marraskuuta 2014

Sarjassamme...

...oudoimmat asiat, mitä olet löytänyt pesukoneista? Eilen löysin tiskikoneesta pariston. Pyykinpesukoneen kummallisin on tainnut olla tutti.

Siitä huolimatta, että nukuin tänään aamulla pommiin, Aino ehti hyvin taksiin ja Eino kerhoon. Sulo rakensi juuri "mini-bussia", missä oli aika hurjat matkustajat ja kuskeina iskä ja Sulo itse. Touko on kiipeillyt koko aamupäivän pöydille ja rikkonut noin sadannen kerran Ainon vielä keskeneräiset hamahelmi-teokset.



Mukavaa päivänjatkoa!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Ja jaksaa, ja jaksaa..

Pikainen heimoi tänne, viikonloppu meni sellaisella hulinalla taas ohi, että ei voinut maanantai-aamu alkaa muuten kuin erittäin löysästi.

Perjantai-iltana parturoin melkein koko miesporukan hiuskuontalon uuteen uskoon (oikeasti piti ajaa vain Einon ja Sulon hiukset, mutta heti kun iskä näki millaisen kampauksen Eino sai, halusi hän samanlaisen). Toukon suloisiin hiuksiin en vielä raaskinut koskea.



Lauantai-aamu meni porkkanapiirakkaa leipoessa, iltapäivällä käväisin tämän syksyn ties kuinka monensilla vaatekutsuilla, siitä suoraan ajelimme koko porukalla sukulaistädin 70-vuotissyntymäpäiville.

Sunnuntaina lähdimme puolenpäivän aikaan hirvipeijaisiin (sinne piti siis viedä sitä porkkanapiirakkaa tarjottavaksi) ja sieltä keskenkaiken säntäsimme Tupperware-kutsuille. Iskä kävi Ainon ja Einon kanssa sillä aikaa keilaamassa.

Kaksi viikkoa, niin koittaa ah niin ihana joulukuu, kaikki harrastukset jäävät lomalle eli meidänkin arki-illat rauhoittuvat huomattavasti. Ja toivottavasti viikonloputkin. Olen ihan kuitti. Tosin (kuinka voi ihminen olla näin pönttö) aamulla jo suunnittelin päällystäväni meidän retro-lastenvaunut uudestaan, uudelle vauvalle valmiiksi. Sitten joulukuussa. Että sitten kun sitä aikaa on, niin sitten pitää väkisin kehittää jotain?! No, saas nähdä pääsenkö puusta pitkälle. 

Myöhemmin rupesin suunnittelemaan jotakin, mikä littyy näihin.



Mieheni ilahtui kovin, kun laitoin hänelle töihin viestin että haluaisiko hän tehdä minulle yhden jutun. Riemastui ihan! Tästä lisää sitten, kun saamme projektin aluille. 

Iltapäivällä listasimme Ainon kanssa herkkuja hänen tuleville kaverisynttäreille, toiveena oli sydänmuffinit ja ballerina-kakku.

Tämän päivän ilta meni lasten harrastuksissa, nyt odottelen, että iskä saa lapset nukkumaan, sitten menemme KAHDESTAAN saunaan ja juomme glögiä. Ah, ihanaa.


perjantai 14. marraskuuta 2014

Mikä tekee äidin?

Tai isän? Olen tässä nyt pari päivää itsekseni pohtinut tätä kysymystä. Ajatus lähti siitä, kun pari iltaa sitten keskustelin mieheni kanssa edellisten öiden "levottomuuksista" ja sänkymme totaalisesta pienuudesta. 

Meillä lasten yöllinen vaeltaminen on jokaöinen juttu, enkä minulla ole ollut voimavaroja tai rittäävästi edes halua siihen puuttua. Yöt menee niin, että minä herään lasten tarpeisiin, etsin itselleni tilan milloin mistäkin. Mieheni vie oman puolensa sängystä, minä jaan omani useimmiten kahden tai kolmen lapsen kanssa JA tämä on minulle ok. Minusta ei koskaan ole ollut eikä varmaan koskaan tule olemaan (vaikka ehkä joskus olisin halunnut) siihen, että herättäisin mieheni, kun yöllä tapahtuu jotain. TÄMÄKIN on minulle ok, mieheni herää viideltä töihin ja minä olen herkkäunisempi eli herään jokatapauksessa jos joku itkee/haluaa vettä/huutaa/näkee painajaista, mitä milloinkin, enkä ole koskaan nähnyt siinä mitään järkeä, että jos kerta itse en saa unta kerran jo herättyäni, herättäisin myös toisen. Siinä kuuntelisin sitten, että milloinkohan lapsi nukahtaa uudestaan eikä kumpikaan meistä vanhemmista saisi nukuttua. Lomat ovat asia erikseen, silloin yritämme jakaa yöllistä taakkaa tasaisemmin.

Jokatapauksessa, seikkaperäisesti selitin miehelleni, kuinka olin menneenä yönä paennut sohvalle, kun sängyssä ei ollut enää tilaa. Sanoin, että minussa tuntuu olevan joku magneetti, koska harvemmin saan koko loppuyötä nukkua sohvallakaan yksin. Mieheni siihen sitten nauraen ehdotti, että jos hän laittaa peruukin, minun vaatteeni ja tyynyn mahan kohdalle, hämääntyisivätköhän lapset? Tämä oli minustakin vallan hauska ehdotus, hihittelin sille pitkä aikaa.

Kyllä lapset yöllä isänsäkin viereen (tai sille iskän toiselle puolelle, missä minä en nuku) menevät, eräänäkin yönä kuulin sohvalta, kun Eino mönki meidän sänkyyn (hän ei huomannut, että olin sohvalla) ja kysyi iskältä, että missä äiti on. Iskä siihen mumisi unissaan jotain eikä Eino lähtenyt etsimään minua.   

Mutta oikeasti, hämääntyisivätköhän he? Kun minusta tuntuu, että lapset ovat välillä kuin lauma zombeja, jotka seuraavat minua yötä päivää. Eivät hämääntyisi. Eivät varmaan.

Yhtä hyvin tämä voisi olla toisinpäin. Miksi toisille lapsille kelpaa paremmin isä, toisille äiti? 

Johtuuko se henkilökemioista? Siitä, kumpi viettää enemmän aikaa lasten kanssa? Siitä, kumpi herää useammin lasten kanssa yöllä? Varmasti kaikista näistä ja monesta muustakin seikasta. 

Meillä se johtuu ainakin siitä, että minä olen lasten kanssa paljon enemmän, koska he ovat kotihoidossa. Minulla on päävastuu kaikesta lapsiin liittyvästä, minä herään yöllä, minä vastaan herkemmin heidän kysymyksiinsä, kuuntelen (ja kuulen) heitä enemmän ja tunnen heidät paremmin. Mieheni osallistuu, tekee, auttaa, kuuntelee ja leikkii, mutta silti hän on poissa puolet päivästä, eikä sille voi mitään.

Mutta mistä lapsi tunnistaa äidin tai isän pilkkopimeässä? Hengityksestä, tuoksusta, jostakin tosi alkukantaisesta? Olenko minä ominut lapset kokonaan itselleni?

Mikä tekee äidistä äidin ja isästä isän?

P.s. Aloinpa heti miettimään, että onko edes oikein puhua äidistä ja isästä, koska on perheitä, joissa äitejä voi olla kaksi, isiä kaksi tai vain jompikumpi? Täytyisikö sittenkin kysyä, mikä tekee vanhemman? Tai mikä tekee lemppari-tyypin? 

torstai 13. marraskuuta 2014

Syntymäpäivillä

Meillä juhlittiin lauantaina Ainon ja Sulon syntymäpäiviä. Ainolla on syntymäpäivä oikeasti vasta joulukuun alussa, mutta päätimme järjestää yhteissynttärit jo hyvissä ajoin, etteivät juhlat ja joulu olisi turhan lähekkäin. Ainon kaverisynttäreitä vietetään sitten hieman lähempänä oikeaa ajankohtaa. 

Lauantaina tupa täyttyi lasten kummeista, sukulaisista ja ystävistä. Minun puolen perhe on niin iso, että jo he, miehen puolen perhe ja meidän lähimmät ystävät lapsineen muodostavat valtavan joukon juhlavieraita. Lasten syntymäpäivät ovat muun arjen pyörityksen keskellä aikamoinen rutistus, mutta nautimme suunnattomasti siitä, että saamme koko joukon tänne lasten tärkeään juhlaan.

Minä aina ennen syntymäpäiviä ajattelen, että teemme tarjottavaa kohtuudella ja että vähempikin riittää. Kuten arvata saattaa, emme tälläkään kertaa onnistuneet kovinkaan hyvin, sillä jos en minä niin viimeistään anoppini innostuu heittelemään ehdotuksia ja tarjoutuu kokkaamaan ja leipomaan vaikka mitä. Tähän kun yhdistää vielä lasten taitavan tädin tekemät herkut, johan ruokapöytä taas notkuu kaikennäköistä. Tällä kertaa teemana oli "pikkusuolaista seisovasta pöydästä" eli syötävänä oli mm. dippi-vihanneksia, lihapullia, nakkeja, pikkupizzoja, patonkia ja levitteitä, kinkku-pasta-salaattia, popcornia, muffinseja, keksejä, aivan mielettömän kauniita sulkaapallo-tikkuja (mitähän ne ovat oikealta nimeltään?) ja juna-kakku. Nakkeja, vihanneksia ja popcorneja lukuunottamatta kaikki oli leivottu itse.

Lapset olivat tietenkin innoissaan lahjoista, joista erityismaininnan ansaitsee Ainon korvakorut: tyttö kävi edellisenä päivänä toisen kummitätinsä kanssa laitattamassa korvakorut - omasta toiveestaan tietenkin. Olen jo kauan ajatellut, että hän saa korvakorut ottaa, jos itse joskus halua. Minun kanssani Aino ei olisi ikinä suostunut niitä ottamaan, mutta täti on jotenkin kummasti eri asia. Kotiin palasi hiljainen tyttö, joka oli selvästi hieman järkyttynyt siitä, että korujen laittaminen oli nipistänyt. Nopeasti harmistus meni kuitenkin ohi, ja jo tunnin päästä Aino esitteli koruja kavereille yökoulussa, missä eskarilaiset olivat mukana illan.

Lapset touhusivat illan uusien lelujen parissa, minä ihailin kauniita kortteja, mitkä laitan visusti talteen. Näistä(kin) on ihana huomata, että synttärivieraat tuntevat lapset hyvin ja kortteja myöten lahjat ovat aina "lasten näköisiä".



En ole koskaan ollut mikään kummoinen koristeiden askartelija. Joskus lasten synttäreille ollaan puhallettu ilmapalloja, mutta Aino pelkää pallojen pauketta ja ajattelin, että olisi kiva askarrella jotain Ainon kanssa. Näin jokunen viikko sitten kuvan, missä joku oli askarrellut Polarn O. Pyretin raidallisista muovipusseista viirejä. Kaivoin muutaman muovipussin, vajaan tapettirullan, askartelupapereiden ja paperipussien jämät, leikkasimme niistä kolmioita ja ripustimme narulle. Saimme hyötykäytettyä kaikkea sellaista, mikä olisi todennäköisesti mennyt kohta roskiin. Korkeaan tupakeittiöön viirit oli helppo ripustella, vaikkakin mieheni varmasti taas kiitteli minun päähänpistoani ripustella lippuja kattoon perjantai-iltana. ;)




Suurensuuri kiitos kaikille vieraille ja järjestelyissä auttaneille! <3





Sulo testaamassa "papan autoa", taustalla Touko

Eino pelaamassa Ainon uutta Hello Bunny-peliä 
Touko, Eino ja Sulo

tiistai 11. marraskuuta 2014

Sulo 3-vuotias

Tällä viikolla Sulo täyttää 3 vuotta. 

Sulo syntyi kolme vuotta sitten selkeänä ja lämpimänä marraskuun päivänä viikolla 40+1. Maanantai-iltana (laskettuna päivänä) tunsin ensimmäisen supistuksen, kun olin Ainon ja Einon kanssa leikkikentällä. En oikein uskaltanut toivoa vielä mitään, ja jatkoin iltaa ihan normaalisti: kävin lasten kanssa saunassa ulkoilun jälkeen, laitoin heidät nukkumaan ja jäin odottamaan iskää iltavuorosta töistä. En sanonut kellekään vielä mitään, koska en ollut varma, oliko lähtö lähellä. Yöllä sain nukuttua pätkittäin, enimmäkseen ihmettelin, että mitä tapahtuu: välillä supisti, sitten oli taas pitkä tauko. Supistukset eivät olleet edes kovin voimakkaita tai pitkiä, siksi jatkoin normaalisti unia. Aamulla heräsin itsekseni ennen lapsia ja kahvia juodessa katselin ikkunasta kadun toisella puolella olevien päiväkotilaisten touhuja. Laitoinkohan sovitulle lastenhoitajalle viestiä, että tänään saattaa lähtö tulla? Saatoin laittaakin. Vieläkään en oikein tiennyt, oliko tosi kyseessä vai ei. Hoidin aamutoimet lasten kanssa, kunnes yhdentoista aikaan soitin miehelleni rakennustyömaalle (hän oli nuorimman veljeni kanssa tekemässä tulevan kotimme ulkorakennuksen kattoa), että hän voisi lähteä mönkimään kotiin päin, jotain ehkä tapahtuu. Hetken jaksoin kököttää suihkussa, kunnes katsoin parhaaksi pakata lasten tavarat ja viedä heidät hoitoon. Edelleen tässä kohtaa hoin miehelleni, että käydään sairaalassa vaikka ihan vaan varmuuden vuoksi. Supistukset kävivät jatkuvasti voimakkaimmiksi, enkä oikein tiennyt, miten päin olisin autossa istunut.

Keskussairaalan aulassa, kahden aikaan päivällä, pyörin ympyrää ja yritin pidätellä sekä oksennusta että jotain, mistä en oikein vielä tiennyt, että mitä se oli. Mieheni vei auton parkkihalliin ja se tuntui sillä hetkellä kestävän ikuisuuden. Kun viimein lähdimme kohti oikeaa osastoa, halusin vielä itsepäisesti kävellä portaat ylös hissillä menon sijaan. Mieheni oli selkeästi sitä mieltä, että minulle olisi ollut mukavampi mennä hissillä. Kätilöt ottivat meidät hieman epäillen vastaan, tokaisivat vaan, että "no katsotaas, onko siellä tapahtunut vielä mitään". Hieman ehkä kärsimättömänä yksi kätilö odotti, että kampesin itseni tutkimuspöydälle (se tuntui oikeasti sietämättömältä) ensimmäisessä huoneessa, missä tarkistetaan kohdunsuun tilanne. Toistelin kätilölle, että paineen tunne on niin inhottava, että mikään asento ei tuntunut hyvältä. Nopeasti se sitten selvisikin, mistä paineen tunne ja se jokin, mitä ihmettelin aulassa, oikein johtui: kohdunsuu oli kokonaan auki ja vauva oli syntymässä ihan juuri. Sitten tapahtui todella monta asiaa niin nopeasti, etten itse tuskissani meinannyt pysyä perässä: minulta kiskottin vaatteet päältä, heitettiin sairaalakaapu tilalle, istutettiin pyörätuoliin ja kiidätettiin synnytyssaliin. Siellä nousin kiireesti sänkyyn ja puolen tunnin päästä sairaalaan tulosta Sulo oli syntynyt. Anturit ja kaikki mahdollinen jäi laittamatta, kivunlievitykseen ei ollut aikaa (eikä siinä kohtaa enää mitään tarvettakaan). Jälkeenpäin tajusin, että joukko opiskelijoita oli tullut seuraamaan ponnistusvaihetta, mikä kesti yhdeksän minuuttia. Kätilöni tokaisi ryhmälle synnytyksen ollessa ohi, että eivät olisi voineet paljon täydellisempää synnytystä päästä seuraamaan. 

Kieltämättä, näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että kokemus oli täydellinen. Vaikka synnytyssaliin päästyämme minua pelotti ihan perkeleesti, ei mikään olisi voinut mennä paremmin: jos olisimme lähteneet puolikin tuntia myöhemmin, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Sulo oli täydellinen vauva, kymmenen pisteen potra poika, 4120 g ja 51 cm.

Kotona väki oli aivan äimänä: Eino ei ollut ehtinyt herätä edes päiväunilta (veljeni vaimo laittoi hänet nukkumaan melkein heti, kun olimme lähteneet ajamaan kohti Jyväskylää) ennen kuin pikkuveli oli jo syntynyt. Osastolla kaikki meni nappiin, Sulo oppi syömään nopeasti ja itse toivuin, ainakin fyysisesti, ennätysvauhtia: ensimmäinen ilta meni siinä, että yritin tajuta, mitä oli tapahtunut, söin suklaata ja katsoin Emmerdalea (huoneessa oli tv, aika luksusta!).

Sulo oli tosiaan ihan täydellinen vauva, hän nukkui ja söi hyvin. Hän syntyi parhaaseen mahdolliseen aikaan: talonrakennus oli pahimmassa mahdollisessa vaiheessa, oli pimeää, harmaata ja kylmää ja minä tunsin itseni maailman yksinäisemmäksi ihmiseksi pienessä kaksiossa keskenäni lasten kanssa. Sulon myötä masentava rakennusaika unohtui ja tilalle tuli muuta ajateltavaa. Sulo kasvoi enimmäisen puolen vuoden aikana uskomatonta vauhtia pelkällä rintamaidolla - puolen vuoden tarkastuksessa hän painoi 9 910 g ja oli 69 cm pitkä. Eivät oikein neuvolassakaan meinanneet uskoa, ettei Sulo saa mitään muuta ruokaa, eikä ihme, en meinannut uskoa sitä itsekään. Jatkuvasti odotin sitä päivää, kun maito ei enää riittäisi ja olisi aloitettava puuronsyönti. Sulo alkoi nukkua heräämättä yhdeksän tunnin yöunia kahden kuukauden iässä, ja minä haikein mielin siirsin hänet omaan sänkyyn nukkumaan, siihen asti hän oli nukkunut minun kyljessä kiinni. 

Sulolla ei ole koskaan ollut kiire minnekään: hän on harvinaisen rauhallinen tyyppi, joka ei juuri koskaan kiivennyt pöydille ja laskee vieläkin rappuset pylly edellä alas. Tämä oli meille hyvin outoa, olimme kahden ensimmäisen lapsen myötä tot tuneet hieman vauhdikkaampaan menoon. Sulo alkoi kävellä reilun vuoden ikäisenä, silloinkin hyvin varoen. Hän on täydellinen vastakohta isoveljelleen, joka hyppii ja pomppii lähes joka paikkaan.

Sulo rakastaa junia, höryvetureita, paloautoja, traktoreita, pakettiautoja, kuorma-autoja, Fröbelin Palikoita ja keinumista. Hänen lempiruokiansa ovat riisipuuro, makkara, makaronilaatikko ja jogurtti. Sulo pelkää ukkosta, pimeää ja kärpäsiä ja hän on muutenkin hyvin herkkä: hän takertuu helposti suosikki-tavaroihin, huomioi tarkasti yksityiskohtia ja on ujo uusissa tilanteissa. Sulo viihtyy pitkiä aikoja sylissä ja kiukkukohtaus menee nopeasti ohi, kun häntä halaa oikein kunnolla. Sulo on suurimman osan ajasta itse rauhallisuus, mutta kun hän jotain haluaa, hän myös näyttää sen eikä anna helposti periksi. Sulo onkin saanut lempinimen Kuningas Ei.

Sulo tulee hyvin toimeen muiden lasten kanssa, isompien sisarusten kanssa hän on oppinut väistelemään ja luovimaan hankalissa tilanteissa. Iän myötä hänelle on tullut omaa tahtoa ja nykyään hän osaa puolustaa itseään - mm. karjumalla. Sulo ei ole juuri sairastellut, nyt äkkiseltään muistan yhden korvatulehduksen ja yhden mahataudin. Noin puolen vuoden iässä Sulolla oli ilmeisesti vauva-rokko, koska hän oli yltäpäältä pientä, punaista näppyä täynnä.

Sulo on meidän perheen aamuvirkku, häneen vaikuttaa eniten esimerkiksi talvi-aikaan siirtyminen. Meidän perheessä "aamuvirkku" tarkoittaa tyyppiä, joka herää ennen kahdeksaa kun muut nukkuisivat ainakin yhdeksään. Sulolla on uskomaton rakko, hän saattaa olla pissaamatta reilusti yli yön, jopa neljätoista tuntia.

Suloksi poikaa sanottiin heti hänen synnyttyään, koska hän oli ihan mielettömän suloinen. Tietenkin vauvat ovat aina suloisia (ainakin omalla tavallaan), mutta Sulo oli ihan erityisen söpö: hänellä oli pyöreät kasvot ja posket ja mantelin muotoiset silmät.

Sulo on horoskoopiltaan skorpioni. Skorpioni-lapsesta sanotaan mm. näin:

"Kun tämä lapsi tahtoo jotain ja katsoo sinua läpitunkevilla silmillään, olet pahasti alakynnessä, vaikka hän on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Skorpionilapsi kokee äitinsä ehdottomasti valtaa pitävänä vanhempana ja kohdistaakin suurimman energiansa valtataisteluun tämän kanssa. Isä on lapsen mielestä jo hävinnyt voimakastahtoiselle äidille, joten häneen ei kannata haaskata panoksia. 

Skorpionilapsi katsoo suoraan lävitsesi ja vaistoaa sinun mielialasi erehtymättömällä varmuudella. Turha luulla että hän antaisi sinulle mahdollisuuden noin vain vajota pahaan oloosi. Ei, sitä ei pääse tapahtumaan. Tämä lapsi on totuuden lapsi ja aidon rakkauden sanansaattaja, joka tekee varmasti kaikkensa saadakseen sinut voimaan paremmin. Lapsi tietää, että luonnon lakien mukaan hänellä on oikeus olla tärkeintä sinun elämässäsi ja tästä näkemyksestä hän ei tule tinkimään.

Toivottavasti sinulla on isänä tai äitinä rohkeutta niin varhain kuin mahdollista pitää oma pääsi ja estää lapsesi liiallinen takertuminen, jotta teidän kaikkien elämästä tulisi iloinen ja kasvattava tapahtuma. Vanhempien ja opettajien suuttuminen tälle joskus voimakkain ottein puoliaan pitävälle Skorpionilapselle on pahinta, mitä hänelle voi tapahtua. Kuria ja rakkautta Skorpionilapsi tarvitsee."

<3











maanantai 10. marraskuuta 2014

Neuvolakäynti viikolla 22+2

Kävin perjantaina peruskäynnillä neuvolassa mm. ihmettelemässä mahdollisesti raskausvitamiinista johtuvaa pahoinvointia. Onneksi uskalsin avata suuni, sillä kyllä, se on hyvinkin mahdollista, että etova olo on johtunut vitamiinista. Siihen en saanut vastausta, että mistä ihmeestä se mahdollisesti johtuu, mutta vainoharhainen en kuulemma ole. Neuvoivat jättämään vitamiinin pois ja ottamaan erikseen pelkän d-vitamiinin, foolihappo-lisä kun ei ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ole enää niin välttämätön.

Käynti oli muuten hyvin tavanomainen, paitsi että terveydenhoitajan paikalla istui harjoittelija, joka oli sattumoisin vanha luokkakaverini. Tilanne oli äärimmäisen kummallinen, ja ensimmäiset viisi minuuttia meni hihitellessä ja ihmetellessä. Mutta päästiin kuitenkin asiaan (välillä tosin höpöteltiin kaikkea mikä ei todellakaan kuulunut asiaan). Tällä käynnillä aiheena oli kelan äitiystuki-asiat, mutta niistä ei (onneksi) keskusteltu juurikaan, onhan minulle nämä asiat jo käyneet tutuiksi.

Verenpaine oli ihan ok, alhainen niinkuin aina, mutta ok. Hemoglobiini oli 112, periaatteessa vielä ei tarvitse rauta-lisää ottaa, mutta oman fiiliksen mukaan saan sitä ruveta syömään, jos esimerkiksi kovasti väsyttää. Painoa minulle oli kertynyt noin 300 g per viikko, eli olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaikinen kalori, minkä suustani lasken alas, on tullut jäädäkseen. Onneksi ei ikuisiksi ajoiksi. Vauvan syke oli hyvä ja hän potki niin voimakkaasti, että se tuntui ja näkyi ulospäin. Sf-mitta (kohdunpohjan korkeus) oli 20 cm. Näitähän ei pitäisi (ainakaan tässä vaiheessa) verrata toisiinsa, mutta vertaan silti. Melkein päivälleen samoilla viikoilla sf-mitta on aiemmin ollut:

Aino 20, Eino 17, Sulo 20 ja Touko 19. 

Hassuinta on se, että Eino on ollut meidän lapsista suurin syntyessään (4340g). Noh, tässä vaiheessa on huono sanoa yhtään mitään. Mutta hauskaa näitä on silti verrata keskenään. 

Vaikka ensimmäisellä kerralla päätettiin, että  minun ei tarvitse sokerirasitus-testissä käydä, koska mikään kriteereistä ei täyty ja olen aiemmin käynyt kaksi kertaa täysin normaalein tuloksin, passitettiin minut sinne sitten kuitenkin. Rakenne-ultrassa vauvan kokoarvio oli 433g ja terveydenhoitaja oli sitä mieltä, että "ei sieltä taaskaan näytä olevan tulossa mikään kaksi ja puoli-kiloinen pikkuinen", joten ihan vaan varmuuden vuoksi olisi hyvä käydä rasituksessa. Ok, ei siinä mitään, tottakai menen, mutta tuli kieltämättä vähän sellainen olo, että vaikka meille on tähän mennessä syntynyt neljä suurehkoa vauvaa, se ei tunnu olevan normaalia, vaan "vikaa" etsitään viimeiseen asti. Meidän vauvat ovat olleet ja ilmeisesti tulevat olemaan isoja eikä minusta saa puserrettua pienempiä, tein mitä tahansa. Piste. Äh. Ja kun minua ei haittaa yhtään, että vauvat ovat olleet isoja, päinvastoin. 

Hyvähän siinä testissä on käydä, varsinkin, jos niiden avulla jotain löytyy, eihän sekään mikään poissuljettu vaihtoehto ole. Ja saadaan (terveydenhoitaja saa) sitten viimeistään mielenrauhan tämän asian suhteen. Toisaalta tässä testi-asiassa minua ärsyttää myös se, että kriteerit ovat niin pöntöt: milloin kukakin on lähetetty "korkean" iän takia, milloin korkean painoindeksin tai sukurasitteen takia. Tai lähinnä ihmetyttää varsinkin tuo painoindeksi-kohta: eihän se paino kerro ihmisen elämäntavoista välttämättä yhtään mitään? Voihan hyvinkin urheilullinen ja terve olla painavampi kuin sellainen, joka ei liiku metriäkään vapaaehtoisesti ja syö pelkää karkkia.

Olen puhunut. 

Seuraava käynti onkin lääkärintarkastus, pääsen toivottavasti purkamaan tuntojani siitä, että hitusen ehkä hirvittää tulevan synnytyksen vauhdikkuus. Edelliset kaksi ovat olleet suht nopeita eli tälläkin kertaa toiminta tulee olemaan varmaan melko ripeää.  

torstai 6. marraskuuta 2014

Pahoinvointia monivitamiini-valmisteesta?

Huomenna menen neuvolaan, viikkoja on kasassa nyt 22+1. Olen jo viikkokausia miettinyt, että voiko vitamiini-valmiste aiheuttaa pahaa oloa. Tietenkin epäilen itseäni edelleen, olisihan se nyt ihan hölmöä, että tuote, minkä pitäisi kaiken järjen mukaan olla hyväksi, tekisikin olon huonoksi. Paha olo ei ole koskaan kestänyt kauaa, mutta aina se on tullut vitamiinin ottamisen jälkeen. Jos siinä on jokin aine, mikä ei sovi minun vatsalle? Tai ehkä olen ottanut sen tyhjään vatsaan, ja kuvotus on johtunut siitä. No, toivottavasti saan jonkin vastauksen tähän huomenna.

Aiemmissa raskauksissa en ole käyttänyt mitään mamma-vitamiineja, terveydenhoitajan kanssa olemme aina tulleet siihen johtopäätökseen, etten niitä välttämättä tarvitse. Mutta tämän raskauden ensimmäisellä neuvola-kerralla vakkari-terkkarini sijainen sai minut vakuuttuneeksi siitä, että todellakin tarvitsen lisäravinteita varsinkin foolihapon riittävän saannin varmistamiseksi. Ja sitten ajattelin, että eihän niistä nyt mitään haittaakaan varmasti ole.

Tällä hetkellä käytän Minisun Mama-multivitamiinia. Todennäköisesti terkkari suosittelee kokeilemaan jotain muuta merkkiä, josko se auttaisi. Tosin minulle pelkkä rauta-lisä on aiheuttanut aina sellaista aineenvaihdunta-sekamelskaa, etten yhtään ihmettelisi, vaikkei näistä monivitamiineistakaan kaikki sopisi minulle. 


No, anyway, on kiva käydä pitkästä aikaa neuvolassa, viimeisestä käynnistä on hurahtanut monen monta viikkoa! 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tykätäänkö teillä Nosheista?

Yllätys, yllätys, meillä tykätään! Pojat testasivat uudet paidat heti paketin tultua viime perjantaina, Aino odottaa vielä omaa multiraita-mahtavuuttaan ja minä odotan innolla, että saan pukea (vasta, nyyh) ensivuoden puolella syntyvän vauvan pikkuruiseen, raitaiseen bodyyn. Oivoi, en kestä, pieninkin koko on hänelle aluksi varmasti ihan valtava.

Olen oikeasti aika onneton näiden vaate-postausten kanssa, mutta parhaani yritän! Onneksi (?!) meillä on aika harvoin mitään vaatteisiin liittyvää, postaamisen arvoista kerrottavaa. Tai kuvattavaa lähinnä. Meinaa huvittaa jo nämäkin vähät otokset, mitä saan meidän mannekiineista räpsittyä. 
  
Touko, Sulo ja Eino multiraita-paidoissaan.
Touko oli hyvin innokas esittelemään ihanan pirteää norsu-bodya - not!



Näistä pöksyistä tuli kertaheitolla ihan lempparit. Varsinkin kasvavan vatsan kanssa ne ovat äärimmäisen kätevät, tarpeeksi pitkä paita tai tunika yläosaksi ja avot, johan on siisti kokonaisuus. JA tietenkin piristävä tuo leggareiden kuvio, minulla kun tuppaa aika usein olemaan joko mustaa, harmaata tai valkoista vaatetta päällä.

Tulevana lauantaina meillä juhlitaan Ainon 6- ja Sulon 3-vuotissyntymäpäiviä. Suunnittelu on loppusuoralla, enää uupuu toteutus. Onneksi minulla on taustajoukoissa innokkaita leipureita (en tarkoita nyt meidän lapsia), jotka rientävät avuksi ennenkuin ehdin edes kissaa sanoa. Yksienkään juhlien tarjoiluja minun ei ole tarvinnut yksin hoitaa. Onnekas olen. <3

Nyt painun pehkuihin ja toivon todella, että en herää aamuviideltä mietiskelemään kaikenmaailman kolareita ja tulipaloja.