lauantai 30. elokuuta 2014

Äitiyskortti nro 5.

Vihdoin uskallan paljastaa jo viikkoja kutkuttaneen uutisen: meillä odotetaan viidettä lasta! <3 Eilisen ensimmäisen ultran jälkeen lasketuksi ajaksi tarkentui 11.3.15. Vaikka jännitin ennen ultraa enemmän kuin koskaan aiemmin, kaikki näytti olevan kunnossa. Huh.

Fiiliksistä ja voinnista ja muista mahtavuuksista myöhemmin lisää, nyt me suunnataan Ainon, Einon, mummun ja papan kanssa kohti Ikeaa. Mitään ei tarvita mutta mukaan on aina kiva lähteä! ;)

Aurinkoista viikonlopun jatkoa!


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Lastenhuoneen säpinät

Vihdoin ja viimein olen saanut aikaiseksi järjestellä lastenhuoneita. Toukon syntymäpäivälahjat, ihana pöllö-aiheinen naulakko, kello ja kehys ovat koko kesän odottaneet parempia aikoja eteisen pöydällä. "Uuden" kerrossängyn hioin kahdessa osassa kesän aikana ja maalasin varmaan miljoonassa osassa: sänky piti paikkapaikoin maalata kolme kertaa, eikä maalaaminen päiväsaikaan iskän ollessa töissä tullut kysymykseen. Enkä maalannut helteiden aikaan.

Lähtötilanne sängyn (mikä siis saatiin tuttujen tutuilta vanhasta leikkimökistä) kanssa oli tämä:





Sänky oli kaikin puolin hyvässä kunnossa, maali oli vain hieman rapistunut ja laidat ja päädyt olivat täynnä tarroja. Tuota Vastuu on huolenpitoa-tarraa ihmettelin ihan ääneen: miksi ihmeessä raittiuskirjoitus-tarrassa on koiran kuva?

Lopputulos on tässä:




Nyt on Ainon ja Einon huoneessa enemmän tilaa leikkiä. Eli todellisuudessa sinne kerääntyy entistä enemmän tavaraa kun yksi nurkka on raivattu avaraksi. Aino nukkuu yläsängyssä, eikä hän ole vielä kertaakaan pudonnut lattialle.

Pöllötkin löysivät oman paikkansa Sulon ja Toukon huoneesta. 





Mummoni oli bongannut kesällä jostain kirpputorilta Ikean säilytysverkkopötkön (riippuva säilytyslokerikko, tarkistin Ikean sivuilta, että millä ihmeen nimellä sitä oikein kutsutaan). En oikein aluksi innostunut koko pötköstä, värikin oli väärä, mutta päätin silti antaa sille mahdollisuuden. Ja hyvä niin, koska en voisi paljon parempaa säilytysratkaisua meidän lukuisille pehmoleluille keksiä. Välillä se toimii myös loistavasti lasten nyrkkeilysäkkinä. ;)



Aulaan laitoin toisen hyllyn kehyksille, mahtuu myös kummilasten kuvat seinälle. Ja vähän on hehkutettava syksyä ja lyhtyjä ja kynttilöitä, vaikka aika hitaasti olen nyt niitäkin saanut laitettua. Vieläkin ottaa päähän ne kirkkaat Kastehelmi-tuikkukupit, ne olisi niin ihana laittaa illalla (kun lapset ovat menneet nukkumaan) pöydälle. Byhyy. Onneksi minulla on vielä samanlaiset vihreät.





tiistai 26. elokuuta 2014

Hammaslääkärissä (ja harrastuksissa)

Eilen käytiin Ainon kanssa hammashoitajalla (suuhygienisti, mikä lie) tarkastuksessa. Soitin pari viikkoa sitten ajanvaraukseen, koska huomasin jo kesällä, että Ainon toinen tuloillaan oleva pysyvä hammas kasvaa selkeästi viereiseen rautahampaaseen verrattuna "takana". Ainolla on nyt siis kaksi pysyvää hammasta alhaalla edessä, ja ainakin kaksi maitohammasta heiluu.¨

Heti ajanvarauksessa hoitaja sanoi, että näin pienellä (viis vee) leukaluun kasvu on ihan kesken ja hampaat vasta etsivät paikkaansa. Eli hyvällä tuurilla tämäkin takana oleva hammas mahtuu kasvamaan "suorassa rivissä" jahka tilaa tulee. Nyt asialle ei tehdä vielä mitään, täytyy odottaa varsinaiseen hammaslääkärin tarkastukseen, mikä on vuoden päästä syksyllä koulujen alkaessa.

Saatiin lisäaika taaimmaiset "kutosten" pinnoitukseen muutaman viikon päähän. Tarkastuksen tehnyt hoitaja sanoi, että on aika harvinaista, että nämä hampaat puhkeavat ennen kuudetta ikävuotta ja ne on hyvä pinnoittaa juuri puhjettuaan. Pysyvät kuulemma paremmin puhtaana. Itse olin tietenkin aluksi ihan pihalla, en ollenkaan tajunnut, että mistä ihmeen kuutosista se puhui. No äimistelin sitä sitten ihan ääneen, että mitkä ne kutoset ovat ja missä ne kasvavat. Onkohan kuutoset saaneet oikeasti nimensä siitä, että ne puhkeaa nimenomaan kuuden vuoden iässä?

No, tämä reissu meni kaikenkaikkiaan loistavasti, kun ottaa olosuhteet huomioon: pojat olivat mukana myös hoitajan huoneessa. Erityisesti Toukoa kiinnosti kaikki laatikot ja kaapit ja johdot ja piuhat ja nippelit eikä hän olisi millään malttanut olla kiipeämättä siskon perässä "potilaan" tuoliin.

Tänään alkoi seurakunnan päiväkerho, mitä Aino käy nyt kolmatta vuotta ja Eino toista. Aino menee eskariryhmän mukana, minun tarvitsee huolehtia hänelle mukaan vain eväät. Einon ryhmä kokoontuu yhdeksästä yhteentoista. Oli aika kummallista, kun kotona oli parin tunnin ajan vain Sulo ja Touko. Sillon saatoin oikeasti sanoa, että NYT on hiljaista. 

Olemme muutenkin hyvin onnekkaita kaikkien lasten harrastusten suhteen (mitä vielä onneksi on kyllä tosi vähän): meiltä on vain kolmen kilometrin matka koululle, missä Aino ja Eino käyvät päiväkerhossa, Aino pianotunneilla, kaikki lapset muskareissa ja pelaamassa muiden lasten kanssa ja koko porukka perhekerhossa. "Kylälle" eli keskustaan on kymmenen minuutin matka, Ainolla alkaa siellä huomenna Naisvoimistelijoiden satujumppa.

Harrastustarjontaa selatessa huomasin, että näinkin pienellä paikkakunnalla hintaerot ovat suuret. Meidän budjetilla harrastukset valitaan sen mukaan, mihin on varaa. Onneksi todella hyviä juttuja saa pienelläkin rahalla eivätkä lapset vielä itse vaadi juuri mitään, varsinkaan pienemmät. Sillä hinnalla, missä toisaalla maksetaan koko vuoden tunnit, toisaalla ei kateta edes syksyn tunteja.

Lisäksi tekemistä oli karsittava ihan senkin mukaan, kuinka itse jaksan. Jos mies on viikon iltavuorossa, tarkottaisi se sitä, että minä seilaisin koko porukan kanssa arki-illat harrastuspaikasta toiseen. Ja jos kahdella isommalla lapsella on kummallakin yksi tai kaksi harrastusta ja koko porukalla kaksi yhteistä, jäisi varsinkin Ainolle vapaa-aikaa liian vähän.

Ainakin nyt tuntuu, että tekemistä on ihan sopivasti vaikka pelkkään olemiseen kotona on edelleen varattu iso osa meidän ajasta. Nyt on hyvä näin.

maanantai 25. elokuuta 2014

Eroon kalkki-tahroista?

Siis kertokaas nyt, miten ihmeessä saan meidän pesuhuoneen mustasta laatta-lattiasta kalkin pois? Ostin oikein supermahtavaksi kehuttua ja mainostettua Cillit Bangia, mutta eipä toiminut, ei.



Että ottaa päähän. Kun kerran ollaan musta lattia valittu, tahtoisin, että se todellakin olisi musta. Eikä laikukas. Nyyh.

Tältä se näyttää pahimmista kohdista nyt. Bangbang.


perjantai 22. elokuuta 2014

Äh, mahtavaa

Tänään oli aamulla sen verran viileä ilma, että kaivelin Ainolle pipon päähän ja takin päälle. Erikseen vielä suttasin yli edellisen nimikoinnin niskalapusta, laitoin tytön oman nimen ja sukunimen ensimmäisen kirjaimen. Nimiviivan alla oli vielä paikka puhelinnumerolle.

En laittanut numeroa. Olisi ehkä kannattanut. Aino tuli eskarista kotiin ilman takkia ja pipoa. Ei siinä mitään, ajattelin, että hän on laittanut ne reppuun, niinkuin on tehnyt tällä viikolla lähes joka päivä, koska jossain vaiheessa ilma on huomattavasti lämmennyt.

Parin tunnin päästä rupesin miettimään, että tytön reppu oli kyllä aika tyhjän näköinen kotiin tullessaan. Selvisi sitten, että pipo oli jäänyt kouluun ja takki taksiin. 

Jes. Hyvä minä. Heti tuli mieleen, että en edes laittanut sitä pirun puhelinnumeroa! 

Lohdutan edelleen itseäni sillä, että saman firman taksi ja tuttu kuski tulee hakemaan Ainon maanantaina, eli voin häneltä kadonnutta takkia tiedustella. Ja myös sillä, että luulen (toivon) etteivät he heitä löytötavaraa suoraan roskalavalle.

Onneksi se on vain takki.

Nyt, pitkän viikon jälkeen on hyvä vetää peitto korviin. Toivottavasti teillä on viikonloppu alkanut hienommin! :)

tiistai 19. elokuuta 2014

Sateen jälkeen..

..mennään vesilätäkköön. Aamupäivällä sateen lakattua Eino ja Sulo olivat menossa ulos. Pienen väittelyn jälkeen kummatkin suostuivat vetämään kumpparit jalkaan. Eipä aikaakaan, kun etupihalta alkoi kuulua loisketta. 

Myös Touko tahtoi ulos. Noh, vielä vähän aikaa sitten meillä oli kaikki ovet selällään ja ulos saattoi mennä vaikka alasti jos niin tahtoi. Kaivelin kaapista Toukolle kumisaappaat, ylisuloiset 22-koon mustat Nokiat, ja Touko hieman hämmentyneenä lähti saappaat jalassa ovesta ulos. 

Minä jatkoin siivoamista ja kun kohta kurkkasin etupihalle keittiön ikkunasta, ei näkynyt kuin Toukon kumisaappaat - levällään pihamaalla. Vähän matkan päässä seisoi Touko. Vesilätäkössä.

Tämän siitä sitten saa, kun yksivuotias oppii kävelemään paljain jaloin. Einon kanssa oli aikanaan sama homma: hän oppi kävelemään keväällä niin, että kesän tullen käveli päivät pitkät ilman kenkiä. Kyllä minä kummallekin välillä laitoin sandaalit jalkaan, mutta pojat mennä viipelsivät mieluummin ilman. Nykyään Eino rakastaa kenkiä, ainakin siitä päätellen, että hän kulkisi mieluusti lenkkarit jalassa myös sisällä. Että eiköhän Toukokin totu kenkiin, ennemmin tai myöhemmin.




Meillä varma syksyn merkki on myös eteisen lipaston sisällön leviäminen lattialle. "Äitiii, missä on se minun jalkapallopipo?" Vaikka ulkona on vielä lähes parikymmentä astetta lämmintä, Sulo vetää mopopipon päähän koko päiväksi. Toukokin muuten yrittää aina välillä pukea itse. On aika huvittavan näköistä, kun hän kulkee milloin mikäkin vaatekappale olkapäillä tai päässä.




Syksyn tullen on mukavaa leipoa taas! Tehtiin eilen lasten kanssa suklaajuustokakku, isommat saivat tehtäväkseen murskata keksit pohjaa varten. Oli muuten keksinmurua kaikkialla sen operaation jälkeen. Eipä se mitään, kakusta tuli niin herkullista, että nyt siitä on jäljellä vain säälittävä pikkuviipale.

Toven juhlavuosi-muumimukin ostin elokuun alussa Keskiseltä, samalla reissulla käytiin kyläkaupan tivolissa. Aika kätevää.



maanantai 18. elokuuta 2014

Pieni esikoululainen

Aino aloitti esikoulun reilu viikko sitten. Hän saa käydä eskarin samassa kyläkoulussa, missä minä itse olen aikanaan käynyt ala-asteen: rehtori ja keittäjäkin ovat vielä samat, aika huikeeta! Ja mikä parasta, koulu on pieni ja se on lähellä, siellä on lämmin tunnelma ja tuttu henkilökunta. Eskarin aloitus sujui (meiltä kaikilta) erinomaisesti, perjantaina Aino laski, kuinka monta yötä on maanantaihin. Taksi vie ja taksi tuo, ei voisi helpommin käytännön asiat sujua.

Ensimmäisen päivän aikana ystäväni soitti minulle ja kysäisi samalla, että tuliko itku kun tyttö lähti aamulla. Tunnustin, että ei tullut. Mietinkin, että onkohan minussa jotain vikaa, kun en vuolaasti vuodattanut kyyneleitä taksin kaartaessa pois pihasta. Päinvastoin, minusta oli hienoa, että eskari pitkän odotuksen jälkeen alkoi ja Aino pääsi ikäistensä seuraan - onhan hän jo aika tovin "joutunut" leikkimään pikkuveljien ja muiden pienempien lasten kanssa. Käy hänellä kavereita kylässä ja hän hän käy kaverien luona leikkimässä, mutta ei se silti ole sama. Ainoa se ei hirveästi ole kyllä haitannut, raukkaparka kun ei tiedä muusta, mutta kyllähän samanvertaisten leikkikavereiden kanssa on ihan erilaista touhuta. Ja välillä on käynyt leikkien pienempiä osapuolia sääliksi, kun Aino on vienyt ällittömiä pikkuveljiä tai leikkikavereita kuin pässejä narussa. Tai kun ajatukset eivät oikein ole kohdanneet. Tietenkin tätä käy myös ikätovereiden kanssa, mutta heillä taito solmia riitoa ja tehdä kompromisseja on hiukan parempi kuin kaksivuotiaalla. 

Mutta: itku tuli, kun Aino tuli kotiin. Siis minulta. Jotenkin koko asia konkretisoitui vasta sitten, kun eskarilainen tuli takaisin repussaan reppu-vihko, harjoituskirja ja kansio. Ja kivaa oli kuulemma ollut. Ruoaksi oli ollut jauhelihakeittoa. 

Itse olin ala-asteella yli-innokas koululainen. Rakastin uusien kirjojen ja vihkojen tuoksua ja sileitä, vielä koskemattomia sivuja. Oli ihanaa saada uusi kynä ja pyyhekumi. Aina ennen koulun alkua käytiin Tuurissa Keskisen kyläkaupasta ostamassa kaikille uudet penaalit ja reput - tuli aika nostalginen olo, kun ennen koulun alkua käytiin ostamassa kynät ja kumit Ainolle samasta kaupasta. Miten niin kaavoihin kangistunut? :D

Ekalla luokalla tein matikan tehtäväkirjat muutamassa tunnissa loppuun, ja opettajan piti keksiä minulle lisätehtäviä siksi aikaa, kun muut tekivät annetut tehtävät loppuun. Voi kun sama into olisi jatkunut myös lukion pitkän matikan tunneille. 

Eskarissa käynti on tuonut meidän arkeen toisenlaisen rytmin: Ainon pitää olla kahdeksan jälkeen valmiina odottamassa taksia, eli ennen sitä hänen pitäisi ehtiä pukea ja syödä aamupuuro. Helpommin sanottu kuin tehty, Aino on ollut aina aika hidas herääjä ja häntä on aina saanut patistaa pukemaan. Hän voisi helposti istua tunnin sohvalla yökkäri päällä. Tähän päivään asti se onkin ollut ihan ok, meillä kun harvoin on heti aamusta mihinkään kiire, mutta nyt on totuttava tähän.

Kuten on myös totuttava koulun ruokaan. Tiedän, että täällä koulussa tehdään ihan superhyvää ruokaa, mutta onhan se tietenkin vähän erilaista kuin kotona. Tämä onkin asia, mitä olen jännittänyt ehkä kaikkein eniten: Aino on ollut aina nirso ja hyvin tarkka esimerkiksi ruoan koostumuksesta. Jos hän havaitsee ruoassa liian ison sipulin, ruoka jää lautaselle. Olen aina tehnyt niin, että vaihtoehtoja ei ole, vaan sitä syödään, mitä olen laittanut. Kenenkään ei ole koskaan ollut pakko syödä, kunhan kaikkea maistaa. Aino onkin joskus elänyt kaksi päivää pelkällä aamu-ja iltapuurolla, jos ruoka ei ole ollut hänen mieleistään. Mutta pakottaminen on minusta vielä pahemmpi vaihtoehto.

Jo viikossa on tapahtunut huima muutos: Aino ei ole koskaan suostunut syömään lusikallista enempää kinkkukiusausta tai jauhelihakastiketta - nyt ne menevät ilman mutinoita. Koulussa ruoka on maistunut hyvin, mutta salaatista hän ei suostu vielä syömään muuta kuin kurkut.

Kuuntelin viime viikon Samuli Putron biisiä Mitäpä jos. Siitä päivästä lähtien, kun ensimmäinen lapsemme syntyi, pelko on saanut uudenlaisen muodon. Arjen tohinoissa ei edes ehdi murehtimaan turhia tai pelätä sitä, lentääkö talon katto ilmaan, mutta menettämisen pelko on läsnä aina. Sille en voi mitään, vaikka myönnän, että yleensä aina pelkään turhaan.

Kun lasket yhden rakkaimmista aarteistasi suureen maailmaan, ei voi olla ajattelematta, että mitäpä jos jotain tapahtuu. Taksi ajaa ojaan. Tai ajaa väärään paikkaan. Lapsi eksyy. Ei muista mennä kouluun. Tai kohtaa ihmisen, jolla ei ole hyvät mielessä. Kuulostaako tyhmältä? Että ihan yhtälailla voin ajaa itse koko porukan kanssa puuhun ja se on sitten siinä. 

Mutta eihän sitä kokoajan voi pelätä. Mitään ei voisi tehdä, jos aina vaan ajattelisi, että jotain voi tapahtua. Ja voi tapahtua, vaikka ei tekisi mitään. Silti, en voisi ikipäivänä asua Amerikassa ja katsella aamupalapöydässä maitotölkin kyljestä lasten katoamisilmoituksia. Onneksi me saamme asua täällä, ylihinnoitellussa Suomessa, missä terveydenhuolto pelaa jotenkuten ja pakkasta on välillä sata astetta. Ja onneksi on olemassa vielä sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät meidän valinnan asua keskellä metsää, "kaukana" kaikesta, karhujen ja susien syötävänä. Minä kun pelkään enemmän ihmisen kieroutunutta mieltä kuin yhtäkään karhua.

Onneksi pelko unohtuu nopeasti ja sitä osaa iloita ensimmäisestä eskaripäivästä, lapsen ilosta ja siitä, että taksi tulee hakemaan pihasta asti. Ja myös siitä, että minä en enää tiedä ihan kaikkea, mitä Aino päivän aikana tekee. 

Aika moni on kysynyt, että miten pojat ovat pärjänneet, kun isosisko on koulussa. Tähän olen vastannut niin, että pojat kyllä keksivät tekemistä ja saavat omat riidat aikaan aiheesta kuin aiheesta. Toimettomaksi en ole vieläkään jäänyt.

perjantai 15. elokuuta 2014

Täällä ollaan!

Ah, miltä tuntuukaan kirjoittaa pitkästä aikaa tietokoneella. Ja aika mahtavalta tuntuu kirjoittaa myös tätä blogitekstiä pienen tauon jälkeen.

Koko ensiviikko meneekin varmaan ihan vaan totutellessa uuteen koneeseen ja purkaessa kaikkia niitä patoutumia ja ajatuksia, mitä tämän lyhyen tauon aikana on päässyt kasaantumaan.

Ostimme siis vanhan koneen tilalle Acerin peruskoneen, jossa on sekä kosketusnäyttö että näppäimistö. Koneita selaillessa valintakriteerit olivat lähinnä edullinen hinta ja helppokäyttöisyys. Meillä tietokonetta käytetään lähinnä laskujen maksuun ja blogin kirjoittamiseen. Lapset pelaavat ja katselevat videoita Youtubesta. Lyhyen testauksen jälkeen voisin varovasti kehaista, että tuli tehtyä hyvä valinta: edullinen, simppeli kone, mitä on helppo kaikkien käyttää. Eikä uusi windows-käyttöjärjestelmäkään ihan hirveän monimutkaiselta ole vaikuttanut. Jes! 

Nettiyhteydenkin pitäisi toimia entistä nopeammin, laittoivat uuden tikun mukana 4g-yhteyden (ennen oli 3g ?), mutta saapas nähdä: asumme sellaisessa notkossa, missä kehutuimmatkaan nopeudet eivät välttämättä takaa huippulaatuista yhteyttä. No, tähänkin asti ollaan pärjätty mainiosti eikä yhteyksissä ole koskaan ollut mitään vikaa.




Syksy tekee tuloaan ja pitkien helteiden jälkeen on ihanaa, kun ilma raikastuu ja elämä rauhoittuu arkisten rutiinien ääreen. Meillä tämä syksy tuo paljon uutta tullessaan, suurin muutos on tietenkin esikoisen eskarinaloitus. Tästä ja kaikesta muusta lisää piakkoin, nyt me nautitaan hiljaisesta perjantai-illasta ja aamulla siitä, ettei kenelläkään ole kiire minnekään. Loikoisaa viikonloppua!

lauantai 9. elokuuta 2014

Ei auta, ei

Hellurei ja hellät tunteet!

Olen tehnyt voitavani. On tilattava uusi tietokone. Toisaalta on ehkä aikakin, tämä nyt tiltannut on ollut jo muutaman vuoden kovassa käytössä. Näppäimiäkin puuttuu.

No joo, ihan rehellisyyden nimissä, on kivaa ostaa uusi vanhan hurisevan koneen tilalle. Ja pääsenpä tutustumaan windows 8:iin. Eli jos ensimmäinen postaus uudella koneella on jotain todella kummallista, se olen minä vaan tutustumassa uuteen käyttöjärjestelmään.

Tähän viikkoon on mahtunut vaikka mitä, odotan jo, että pääsen niistä kirjoittamaan.

Mutta nyt me lähdetään uimaan.

Mukavaa viikonloppua! 




tiistai 5. elokuuta 2014

Tietokone jumissa

Pyh. Meidän tietokone on ollut jumissa jo muutaman päivän, enkä näillä helteillä ole jaksanut tehdä sille mitään. Kohta on varmaan pakko, kirjoittaminen puhelimella on nimittäin jokseenkin ärsyttävää. 

Nettitikkukin vääntyi kummallisesti, täytyy ilmeisesti tilata uusi. Rehellisesti sanottuna ihmettelen suuresti, että se kesti meidän käytössä edes näin kauan (kaksi vuotta).

Ollaan käyty höyryveturipuistossa, ralleja katsomassa, vaihdettu kerrossänky käyttöön ja vaikka mitä, mutta en pääse jakamaan niitä tänne! ÄH! 

Jos saisin huomenna siihen koneeseen jotain tolkkua. Te, jotka olette koskaan neuvoneet minua tietokoneiden kanssa, voitte henkisesti valmistautua itkupotkuraivari-puheluun.

maanantai 4. elokuuta 2014

Perfektionistin päiväkirja, osa 2

Tiedättekö, kun kaikissa mainoksissa ja sisustuskuvissa työhuone on ihan viimeisen päälle järjestyksessä? Pöydällä on tietokoneen lisäksi yksi kynä ja lamppu. Ehkä tuoreita kukkia ja kehys.

Minä olisin aina halunnut, että työhuone näyttäisi siltä. Paperit olisivat siistissä pinossa laatikossa tai kansiossa, kansiot järjestyksessä hyllyllä. Pöydällä ei tarvitsisi olla juuri mitään, ja kun jotain pitäisi tehdä, sen saisi aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä. 

Noh, kuten arvata saattaa, meillä ei aloiteta mitään tyhjältä pöydältä. Ei meillä ole edes työhuonetta.

Aina on joku paperinippu tai keskeneräinen projekti odottamassa. Laatikot ja kaapit ovat täynnä kaikkea sellaista, mitä ei oikeastaan koskaan tarvitse, mutta niiden on oltava olemassa: piuhoja, latureita, passeja, klemmareita, kännyköiden alkuperäisiä pakkauksia ja takuulappuja sekä cd-levyjä jonkin kummallisen tietokoneohjelman (mitä kukaan ei koskaan kuitenkaan asenna) asennusta varten. 

Laskuja, palkkalappuja, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä papereita kerääntyy viikkotolkulla pöydälle, kunnes jossain vaiheessa havahdun siihen, että ehkä olisi ihan hyvä välillä käydä kasat läpi. 

Tietokonettakaan harvoin kukaan käyttää sille kuuluvalla paikalla. Oho, on siellä näköjään joku tarrakirjakin. Ja tuo vaalea pallo on levitettävän rauta-sohvan koristepallukka.


Inspiraatiota odotellessa, ehkä jossain vaiheessa talvella on taas mukava järjestellä kaikkia ällö-lappuja. Yyyhh.

Yhtä asiaa en edelleenkään siedä: postien kerääntyminen ruoka-tai tiskipöydälle. Töistä tullessaan iskä joutuu usein (okei, ei enää lähdeskään niin usein) kysymään, että tuliko postia. Innokkaana heittelen suoraan mainoslehdet ja turhuudet keräyskoriin, laskut olen pinonnut erinäisiin kasoihin tietokoneen viereen. Tai sinnepäin. Joku lehti saattaa olla vielä pöydällä.

Vuoden päästä kirjoittelen sitten varmaan posteja pursuavista keittiötasoista.

Eräänä iltana kävin laittamassa ulko-oven lukkoon: matkalla astuin jouluaiheisen piirrustus-sabluunan päälle. Toisena päivänä löysin sukan vessan altaasta, tänään ison sinisen liidun hammasharjojen vierestä.

Välillä sitä oikeasti miettii, että onko tässä mitään järkeä?

Ehkä on, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

perjantai 1. elokuuta 2014

Rasti seinään!

Sillä ei ole meidän iskä varmaan ikinä viihtynyt niin hyvin tiskipöydän ääressä kuin tänään. Arvatkaa, mikä siinä pöydällä on? RADIO. Arvatkaas, mitä sieltä radiosta kuunnellaan? No ralleja tietysti! 

"Oujeah, vii traivd veri fääst ju nou, the roud vas veri sliperi." Lisäksi mieletön määrä "hauskoja" vitsejä, joulupukkeja ja hyviä biisivalintoja.

Tiskikone on täyttynyt kuin itsestään. Pöydät ovat pyyhkiytyneet kuin itsestään.

Hyvää ralliviikonloppua, Suomen kansa! Täällä Keski-Suomessa rallihumu on käsinkosketeltavaa. Me lähdetään tsiigaamaan lasten kanssa ralliautoja huomenna jonnekin, mistä niistä näkisi vähän enemmän kuin vilauksen.