maanantai 30. kesäkuuta 2014

Hirmusisko

Ihana kamala isosisko. Ihana, mistä kohtaa? ajattelevat varmasti kaikki veljeni tätä lukiessaan. Viimeaikoina olen huvittuneena seurannut meidän lasten leikkejä ja muistellut, kuinka massiivinen isosiskon rooli onkaan.

Itse olin isosiskona aivan hirveä. Ja näin jälkeenpäin olen kuullut paljon sellaisista tempauksista, mitä en itse ole muistanut. Nyt se kaikki tuntuu ihan kamalalta, että kuinka ilkeä ihminen voi toiselle olla?

Aina en ollut yksin. Olin niin raukkis, että minulla oli aina kaveri mukana: kerran lukitsimme yhden veljistä leikkimökkiin, toisen kerran vihreään puulaatikkoon ja uhkasimme heittää laatikon pihassamme olleeseen altaaseen. Järkyttävää! Kuinka paniikissa toinen on voinut siellä sisällä olla. Emme kai me ikinä olisi oikeasti laatikkoa veteen heittäneet, mutta piti härnätä.

Muistan elävästi, kun vuotta nuorempi veli jahtasi minua rautalapion kanssa. Niin kauan häntä kiusasin, että kohta juoksin hiekkatietä niin pitkälle, että hän kyllästyi. Ilkeyttäni tietenkin tein sen juuri hänelle, tiesin, että juosten hän ei minua kiinni saa.

Minulla oli myös tapana juoksuttaa etenkin kahta isompaa veljeä sillä verukkeella, että hän, joka totteli ja toteutti toiveeni, olisi minun paras kaverini. "Se joka tuo minulle leivän, on paras kaverini", "Käy kysymässä iskältä, että joko lähdetään uimaan. Sitten olet paras minun paras kaveri". Ja pojathan juoksivat. Ai kauhee. Ja mitä kaikkea vielä, en edes muista. 

Meillä oli selkeästi sellainen kolmiodraama-juttu, minulla ja kahdella isommalla pikkuveljellä. Minä liittuduin vuorotellen jommankumman kanssa ja iskimme yksinäiseen. Pikkupoikia en muista enää kovasti (hah, niinkö?) kiusanneen, pojat hoitivat yhteisen tappelut neljästään.

Tänään Aino keksi leikkiä sirkusta. Jo ennenkuin leikki edes alkoi, hän ilmoitti meille, että Eino on apina ja pelle, joka tottelee häntä, ja hän itse on kaunis keiju. AHA. Minä siihen sitten yritin, että kai ne roolit sitten jossain vaiheessa vaihtuvat, mutta se ei kuulemma ollut hyvä idea. Loppupeleissä roolit onneksi vaihtuivat välillä, Eino sai olla "töröhtööri" ja Aino ja Sulo olivat apinoita. 

Välillä lasten touhuja katsellessa mietin, että onpa kiva, kun Aino keksii kaikilla tekemistä ja he osaavat leikkiä yhdessä. Tai sitten ei. Ei ole kiva, että keksii ja ei, eivät todellakaan osaa leikkiä yhdessä. Aino haluaa, että tehdään näin, Eino ei halua tehdä niin. Aino suuttuu, kun alkuperäinen suunnitelma menee mönkään, koska suurin osa leikkikavereista on vielä Tuhoan kaiken mihin yletyn-tasolla. Onnellisimmassa asemassa tällä hetkellä on varmaan Touko, jota pidetään vielä ihanana vauva-veljenä, jonka toilailuja vähän vielä siedetään, jota roudataan leikistä toiseen ja jota lohdutetaan, kun hän pyllähtää. Toisinaan on ihan kivaa, että Aino haluaa askarrella ihan yksin ja pojat tekevät omia juttujaan, toisinaan en voisi olla onnellisempi, että lapsilla on toisensa.

Millainen Eino olisi, jos hän olisi ensimmäinen? Olisiko Sulo suulaampi, jos kaksi isompaa eivät räpättäisi jatkuvasti vieressä? Kuinka Touko on kietonut isommat sisarukset pikkusormensa ympärille? Millainen Aino olisi toisena tai kolmantena lapsena? 

Lapsista löytyy ihan toisenlainen puoli, kun heidän kanssaan saa olla hetken ihan kahdestaan. On kivaa ottaa yksi lapsi kerrallaan mukaan kauppareissulle ja huomata, että lapsi on oma, erilainen, valloittava persoona, mutta silti niin vahvasti osa isompaa porukkaa. Näkyy se tietenkin silloinkin, kun kaikki ovat yhdessä, mutta kyllähän sen ryhmän paineen huomaa: jatkuvasti on jonkinlainen kisa jostain, kaikki hakevat huomiota omalla tavallaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Silloin harvoin, kun Touko on "yksin" kotona, hän tympääntyy, kun ei ole hälinää ympärillä; Sulo taas ottaa kaiken ilon irti ja rakentaa omat leikit, kaksi isompaa kyselevät lähinnä toistensa perään.

Aino on kuin toisinto minusta. Aijai, olinko minäkin tuollainen? Välillä ihan hirvittää, kun isosisko jyrää niin voimakkaasti. Mutta kyllä hän myös huolehtii, neuvoo, auttaa ja keksii kaikenlaista uutta. Ja toisaalta, kun on tarpeeksi puuttumatta ja muistaa muistuttaa (lue: karjaisee), että kenenkään ei ole pakko tehdä mitään, mikä ei ole kivaa, he kyllä ratkovat ongelmansa itse. Enkä oikein osaa olla huolissani edes poikien asemasta, kyllä he omaa tahtoa sen verran hyvin jo näyttävät. Omat veljenikin selvisivät minusta vallan mainiosti.

Täytyy vain toivoa, että saamme taottua ainakin sen verran järkeä jokaisen päähän, ettei sitä laatikkoa oikeasti kannata heittää sinne veteen. Tai oikeastaan ketään ei edes tarvitsisi lukita mihinkään laatikkoon. Hyi, kun oikein puistattaa.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kaikki on ok

Mitä mahtavinta perjantaita! Lapset pelaavat ulkona iskän kanssa pesäpalloa, minä popitan ABBA:aa

Luin aamusella HS:n blogikirjoituksen On aivan ok, ettei kaikki ole aina ok. Meillä siis kaikki ihan jees.

Vielä tämä, katsokaa ja vaikuttukaa, F-sana! "Nyt on meidän vuoro." tokaisi yksi veljistäni juhannuksena, kun puhuttiin siitä, että uusi, nyt ensiaskeleitaan ottava sukupolvi voi edustaa suvaitsevampaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Tänään pääsen nauttimaan Haapamäen Suojalle livemusiikista Pro Haapamäki-tapahtuman etkoille. Näillä fiiliksillä kohti viikonloppua, olkoon se hyvä teille kaikille! 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa

Vihdoin, VIHDOIN ne ovat valmiit! Lasten pinnatuolit! Nämä olisivat menneet kuulemma juhannuskokkoon, jos en olisi kelpuuttanut näitä tuunattavaksi. Eihän tällaisia aarteita hyljätä voi! ;)

Osa tuoleista oli koottava kokonaan uudestaan, vain yksi taisi olla ehjä. Liimaamiseen ei onneksi tarvittu kuin pikkuisen puuliimaa, hiomiseen ja maalaamiseen kärsivällisyyttä. Ainokin osoitti ihailtavaa sitkeyttä, hän oli kovasti innoissaan auttamassa minua hiomis-urakassa. Eino piti enemmän maalaamisesta. Tuolien istuinosa ja selkänoja olivat siis alunperin punaiset, jalat oli pelkästään lakattu.





Aika kivannäköinen kalusto siitä lapsille tulikin, bongasin vielä sopivasti hyvänkorkuisen pikkupöydän Facebook-kirpparilta tuolien kaveriksi. Seuraavaksi kerrossängyn kimppuun, se tuli samasta paikasta kun nämä tuolit. Mieletöntä, että ihmiset jaksavat kierrättää tällaisia tavaroita suoraan roskiin heittämisen sijasta, kiitollinen jälleen kerran! 


P.s. Kiitos tytöille ihanista kommenteista Äideille-kirjoituksessa, olette parhaita! <3

Parempi myöhään, kun ei milloinkaan

Juhannus oli ja meni..


..enkä ole vieläkään saanut raapustettua yhtään muistiin sitä, mitä me touhuttiin. Nyt, tadaa (tai papaa, niinkuin Aino sanoi aikanaan) meidän juhannus kiteytettynä pariin kuvaan:

Ainolla (keskellä) Me&I harmaa "jakku", vaaleanpunainen mekko saatu käytettynä Toukon kummitädiltä; Einolla Me&I raitapaita kevään2014 mallistosta (kummi-eno osti)ja iiihanat sinapinkeltaiset Name It-housut, Toukon kummitäti toi Tampereelta alennusmyynneistä.

Sulo: Me&I autopaita, turkoosit housut Maxomorra, kummatkin alesta; Toukolla Moonkids-raitapaita, bongasin Facebook-kirpparilta.


Saunottiin, kököteltiin paljussa, syötiin, juotiin, kisailtiin, visailtiin ja valvottiin. Ylimmässä kuvassa Aino ja Eino leikkivät peiliä serkun, enon, papan ja kaverin (olisiko Tatu ollut peili?) kanssa; keskimmäisessä möyhitään nuotiota (se paloikin melkein koko viikonlopun) ja alimmaisena Einon itse tekemä nuotio. Meillä oli sunnuntaina varsinainen partio-leiri, kun Aino ja Eino innostuivat tekemään itse nuotiot. Minä selitin ja lapset tekivät, hyvin toimi! Lopuksi näillä nuotioilla paistettiin sunnuntain makkarat ja maissit.

Ruokasysteemi meillä tällaisissa isoissa kekkereissä toimii yleensä niin, että jokainen tuo jotain. Muuten yhdellä olisi iso homma tehdä kolmelletoista aikuiselle ja kuudelle lapselle ruoat. Itse tein pari kestosuosikiksikin jämähtänyttä tonnikala-chili-piirakkaa, resepti löytyy (yllättäen) Kinuskikissan sivuilta. 

Mitä lastenvaatteita?


Katsoin aiemmin päivällä Blogilistalle määrittämiäni hakusanoja liittyen tähän blogiin ja on vähän nolona myönnettävä, että "lastenvaatteet" eivät ole olleet ihan niin suuressa roolissa kuin alunperin ajattelin. Suurin osa ajasta on mennyt siihen, että löpisen täällä niitä näitä meidän arjen askareista, MUTTA nyt olen päättänyt ryhdistäytyä: koska minua ei hirveästi nappaa juosta lasten perässä ottamassa jokaisesta vaatekokonaisuudesta kuvaa tänne (oikeesti se on aika hankalaa), niin ajattelin merkitä tänne laittamiini kuviin lasten vaatteista lyhyet kuvaukset. Yritän muistella, mistä vaate on meille päätynyt ja minkä merkkinen se on. Toivottavsti muistan tehdä tätä enemmän kuin kaksi päivää.

Räpsyripset!


Minullapas on nyt räpsyripset, ohhoh! Olenkin kauan haikaillut näiden kokeilemista, näissä lopputulos on mielestäni tosi luonnollinen. Aluksi ajattelin, että en laita tätä seuraavaa kuvaa tänne, mutta laitoin sittenkin, kaikkien teidän iloksi.


Siinä, ripsien laitossa meni parisen tuntia, joten tässä loppuvaiheessa (kulmissa on vielä väri) alkoi leuka tippua ja kuulua kuorsausta, eihän tuossa voi muutakuin torkahtaa. Tai käydä jossain unen ja valveen rajamailla, tähän kuvaan sentään tsemppasin sen verran, ettei roikkunut kuola suunpielestä. :D

Kiitos Tiita, nää on mageet!


Ainon kampaajan jälkeen (meidän elämä kuulostaa kauheen huikentelevaiselta, kampaamoja ja räsyripsiä), illemmalla käytiin mummon ja papan kanssa mato-ongella. Iskä osti oikein Angry Birds-onget, kohotkin oli Angry Birdseja! Jestas, kaikkea ne keksiikin. No mutta, kalaa tuli, saldo: Sulo kaksi, Eino kolme ja Aino kaksi. Minulla meni koko aika siihen, että hiissasin Toukon perässä, hän kun olisi ihan väkisin halunnut kiivetä laiturilta suoraan veteen. Silloin mietin ensimmäistä kertaa eräiden ikuisuuden kaapissa olleiden LASTENvaljaiden (olen aina ajatellut, että valjaat puetaan vain eläimille) esiinkaivamaista. Mutta on se siltikin hieman vieras ajatus, taluttaa lasta kun koiraa. Ei, taidan tyytyä pelkkään harhauttamiseen ja muun puuhan keksimiseen.

Matkalla rantaan: Ainolla tyylikkäästi Me&I-leggarit (käytettynä olen nekin ostanut), peruskumpparit ja perus-verkkatakki. Nekin on tainnut tulla jostain käytettynä meille. Touko istuu rattaissa pelastusliivien kanssa. Missähän se Sulo on?


Ja ihankuin tekemistä ei olisi jo tarpeeksi..


Olen kehittänyt itselleni muutamaksi päiväksi "pikkupuuhaa" hiomisen ja maalaamisen parissa. Kuinka hankalaksi sitä voi ihminen elämänsä tehdä? Lopputulos on kuitenkin aina palkitseva, tällaista täällä nyt muunmuassa väkerretään:


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Äideille

Vähän aikaa sitten ystäväni linkitti Facebookiin tämän: Kuusi asiaa, jotka jokaisen äidin pitäisi kuulla. Tästä innostuneena ajattelin kertoa, miksi ihailen omia äiti-ystäviäni. Liian harvoin tulee sanottua ääneen, kuinka hienoa työtä he lastensa kanssa tekevät.

Äitejä, joita ihailen tai joita voisin kehua, on kymmeniä, mutta tässä ylistän kolmea minulle läheisintä, koska tiedän, että he lukevat tämän.

Ida:

Ihailen sitkeyttäsi ja rohkeuttasi tehdä niitä asioita, mitkä ovat sinulle tärkeitä. Olet selvinnyt vastoinkäymisistä sekä vaikeasta rakennus-vuodesta ja olen varma, että olet nyt vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Lapsistasi tulee varmasti huomaavaisia, rehellisiä ja reippaita, joiden perusturva ei järky sinun huolehtivaisuutesi ansiosta. Lapsesi ovat aina lämpimästi puettu, he saavat monipuolista ja terveellistä ruokaa siistissä ja turvallisessa kodissa. Jaksat neuvoa ja selittää ja pitää lapsille tärkeitä rutiineja ihailtavasti yllä. Lapsistasi vanhempi osaa kiittää ja pyytää anteeksi, ja olen varma, että pienempikin osaa aikanaan, kun oppii puhumaan. Et ole kadottanut itseäsi vaan olet aina jaksanut huolehtia myös itsestäsi etkä yritä olla jotain muuta mitä oikeasti olet. 

Olet kaikkein paras äiti omille lapsillesi, eikä kukaan voisi lukea lastesi mielialoja paremmin kuin sinä. <3

Kati:

Ihailen rentouttasi ja mahtavaa huumorintajuasi. Osaat nauraa itsellesi ja sitä myöten sinun seurassasi on äärimmäisen viihdyttävää ja mukavaa olla, lähinnä siksi, että kaikki suorituspaineet katoavat, koska rentoutesi huokuu myös ulkopuolelle. Olet selvinnyt ihailtavasti todella herkistä ja hankalista koettelemuksista sekä katkonaisista öistä ja olet niistä avoimesti pystynyt puhumaan. Henkilökohtaisesti olet minulle kaikkein "vanhin" ystäväni, olemme kokeneet yhdessä yhtä sun toista ja on ollut hienoa nähdä, kuinka sinusta on tullut äiti. Lapsistasi tulee varmasti yhtä hulvattomia ja huomaavaisia kuin sinä. Kadehdin kädentaitojasi ja haluasi tehdä sitä, mitä osaat ja mikä on sinulle tärkeää. Otat ihanasti huomioon lastesi parhaat puolet ja herkkyyden etkä hätkähdä, jos joku on eri mieltä kanssasi. Olet rohkesti tehnyt omat valintasi ja seissyt niiden takana.

Olet mieletön, teet maailman tärkeintä työtä. <3

Marjo:

Haluaisin napata itselleni edes osan sitä tyyneyttä ja herkkyyttä, mikä sinussa on. Rauhallisempaa ihmistä en ole varmaan koskaan tuntenutkaan. Jaksat neuvoa, selittää ja kuunnella ja olet äärimmäisen ymmärtäväinen. Sinulla jos kellä on ollut koettavaa raskauksien ja yövalvomisien kanssa ja olet selvinnyt niistä paremmin kuin ikinä itse olisin selvinnyt. Lapsesi ovat huomaavaisia, herkkiä ja ajattelevaisia. Ihailen taloudellisuuttasi ja ahkeruuttasi, tunnollisuuttasi ja jaksamistasi niin kotona kuin työelämässäkin. Olet itsevarma ja avoin, sinun kanssasi voi puhua ihan kaikesta. Kadehdin kädentaitojasi, esteettisyyttäsi ja taitoasi jaksaa vilkkaiden poikien äitinä. Ihailen myös äärimmäisen kaunista pihaasi. ;)

Minulla on onni olla kaikkien teidän ystävä, kiitos siitä. Lapsistanne tulee varmasti huomaavaisia, suvaitsevaisia ja itsevarmoja tyyppejä, joilla on vahvat juuret. 

Täten haastan kaikki äidit kehumaan vähintään yhtä ystävää, sillä kehun muistaa pitkään. Sille työlle, minkä äidit (tasa-arvon nimissä: tai isät) kotona tekevät, annetaan liian vähän arvoa.

Aino kampaajalla

Nopea arkeenpaluu-tervehdys kampaamosta! Aino on jo pitkään toivonut samanlaista kampausta kuin serkku-tytöllä (otsatukka, muuten tasainen) ja täällä sitä nyt ollaan. Hyvin on siis meidän juhannuksen jälkeinen maanantai lähtenyt käyntiin, mukavaa päivää muillekin!



perjantai 20. kesäkuuta 2014

Huikeeta juhannusta!

Ihanaa, juhannus! Me vietetään keskikesän juhlaa mummuloissa: tänään nautitaan isolla porukalla hyvästä ruoasta ja pienimuotoisista juhannuskisoista, juoponkepistä sun muista kaikkien kestosuosikeista! ;)

Eilen jo fiilisteltiin korkaamalla meidän uusi Muurikka-grilli paistamalla lasten kanssa iso kasa lettuja ja illalla kävin paikallisessa kuuntelemassa live-musiikkia. Olin jo ennen puoltayötä kotona, hurraa! On se vaan virkistävää käydä välillä "ihmisten ilmoilla" ja tavata tuttavia ja kavereita.





P.s. Touko on nyt virallisesti oppinut kävelemään, hän on kaksi päivää kävellyt enemmän kuin kontannut. Siitä innostuneena hän kiipesi tänäaamuna pöydän ääreen tuolin avulla, nyt ei ole enää mikään turvassa. 

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

4-vuotisneuvolassa

Toissapäivänä käytiin Einon kanssa neuvolassa. 4-vuotiaana annetaan ensimmäinen rokotus sitten vauva-aikojen, joten hiukan ehkä mietiskelin tätä käyntiä etukäteen, Ainon kanssa ei rokotteen ottaminen aikanaan mennyt ihan putkeen: hän heilahti säikähdyksestä niin, että nipistys sattui varmasti enemmän kuin olisi pitänyt.

Eino oli vain hieman epäröivä, kun pääsimme huoneeseen. Hän oli selkeästi innoissaan siitä, että pääsi äidin kanssa sinne kahdestaan. "Heitetäänkö siellä palloa? Täytyykö siellä kävellä viivalla?" Puntarille ja pituusmittaukseen Eino suostui hienosti ja kun viivallakävely koitti ja hän sai näyttää taitojaan pallonheitossa, vähän jo naurattikin. 

Näkötestissähän lapset katsovat kaukaa erilaisia pieniä kuvioita. Lapsi saa nimetä kuviot ennenkuin niitä ruvetaan tihrustamaan: omenan näköinen kuvio, minkä sekä Aino omassa tarkastuksessaan että Eino nyt nimesi sydämeksi; talo, ympyrä ja neliö. Neliön kohdalla hetken mietin, meidän lapset kummatkin sanoivat sitä jostain syystä kolmioksi. Eikä pitäisi olla siitä kiinni, etteivätkö he olisi ennen nähneet kolmioita ja neliöitä. Jännä. Pieni juttu, mutta jännä silti. Olisi pitänyt kysyä, että miksi muut lapset neliötä ovat kutsuneet. :D

Eino suoriutui tehtävistä hienosti, nimenkin osasi taas yllättäen kirjoittaa ihan oikein, kotona se monesti tyssää ensimmäiseen kirjaimeen ja "äiti mä en osaaa!"-valitukseen. ;)

Minä täyttelin Einon tehdessä tehtäviä kysely-lomaketta. Siinä kirjoittaessa hihittelin, kun seurasin sivusilmällä, kuinka Eino kaikkiin pyyntöihin suhtautui:

-Menisitkö tuon sinisen kaapin luo ja avaisitko se?

-Miks?

-Toisitko sieltä minulle kaksi palikkaa?

-Miks?

-Laittaisitko tuon punaisen kynän tuolin alle?

-Miks?

Kyllä hän kaikki teki ihan ongelmitta, mutta kymmenennen miks-kysymyksen kohdalla rupesi neuvolatätiäkin hieman naurattamaan.

Rokotus oli tietenkin viimeisenä ja sain huokaista helpotuksesta, kun se sujuikin ihan tosi hyvin. Kyllä Eino sitä vähän jännitti, mutta malttoi pysyä paikallaan, vaikka vähän nipisti. Hän taisi hämääntyä tuijottaessaan rokotus-piikkiä ja kysellessään "Miksi tuo on noin ohut? Mitä sillä tehdään? Miks? Minä haluan nähdä sen vielä uudestaan!" En olisi ikinä uskonut, että selviäisimme siitä niin helpolla. Eino oli niin reipas, valitsi itselleen Batman-tarran, oikea super-mies. <3



Miksiköhän tarrat pitää muuten aina liimata sängynreunaan? Meilläkin oli lapsena kaikki sängyt täynnä tarroja. Enkä kyllä ole sanallakaan siitä sanonut meidän lapsille, muistan nimittäin aika elävästi, että niitä oli aikas ärsyttävä hinkata myöhemmin pois.

Vaikka lapsia ei pitäisi verrata keskenään, vertaan silti aina. Eino oli nyt 101,5 cm pitkä ja painoi 18,7 kg, Aino on ollut 4-vuotiaana 105 cm ja 18,3 kg. Aika samoissa lukemissa siis mennään. Pitää kaivella juhannuksen aikaan meidän vanhempien neuvolakortit ja katsoa, minkä kokoisia me ollaan tuossa iässä oltu. Samanlaisia pötkäleitä varmaan.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Syntymäpäivien parhaimmistoa

Einon ja Toukon yhteisiä synttäreitä vietettiin siis reilu viikko sitten. Sen jälkeen olen niinä aamuina, kun Eino on yön aikana mönkinyt viereen, herännyt joko pesäpallomaila, jousipyssy tai legoauto vieressä. Juhlista jäi erityisesti Einolle kivoja muistoja ja lasten synttäreiden merkeissä on mukavaa nähdä lähimpiä sukulaisia ja ystäviä. Ja tietenkin erilaisten herkkujen tekeminen on yksi järjestämisen hauskimmista puolista!

Näille synttäreille hoksasin laittaa poikien valokuva-albumit esille, niitä saivat vieraatkin katsella. Vähän hölmösti albumit jäävät usein hyllyyn ja niitä sitten vaan me itse muistetaan selata, vaikka albumit ovat täynnä kuvia, missä kummit, mummut, papat, sedät, tädit, enot ja muut läheiset ovat lasten kanssa. Ja aika nopeasti lasten vauva-aika unohtuu muiltakin kuin meiltä vanhemmilta. ;)

Joka kerta tarjottavia tehdessä olen varma, että teen kaikkea ihan liikaa, MUTTA tälläkin kertaa syötävää oli juuri sopivasti, lähestulkoon kaikki tuli syötyä viimeistä nakkipiiloa myöten. Näiden suosikkien lisäksi tehtiin pari suolaista piirakkaa (jauhelihapiirakan löysin Kinuskikissan sivulta, kasvispiirakkaan sotkin fetaa, kirsikkatomaattia, paprikaa ja sipulia) ja meidän juhlissa ja illanistujaisissa lähestulkoon aina tarjottavia cocktailpiirakoita ja munavoita. Lapsille tehtiin popcornien ja vaahtokarkkien lisäksi herkkuvartaita naposteltavaksi. Täytekakun (anoppi tekee ehkä maailman herkullisimpia kakkuja) lisäksi tein Rocky Road-suklaaherkkuja. Suklaan sekaan vaahtokarkkeja, suolapähkinöitä ja rusinoita, jestas oli muuten hyviä!  




Eino valitsi loppujen lopuksi kakun koristeeksi Salama McQueenin, muita vaihtoehtoja olivat Dusty Häphäpöö (Crophopper) ja Angry Bird. Lasten täti on mielettömän hyvä tekemään kuvia kakkujen päälle, kuva valitaan aina ennen kaikkea muuta! :)


Yritin houkutella Toukoakin puhaltamaan kynttilän, mutta häntä huvitti enemmän kermavaahdon maistelu. Eino on taas muuten tyypillisesti ilman paitaa kuvissa, kaikkea uutta piti heti kokeilla: peliasua, kummitädin ompelemaa omppu-paitaa ja meidän kummipojan äidin tekemää supermies-viittaa! Ei ole joka jätkällä tällaista, ei. Eino olikin hyvin valmis luopumaan vanhasta kukkaviitasta, hän ei kuulemma tarvinnut sitä enää. :D



Samana iltana Eino pyydysti ötököitä ötökkäpurkkiin, minkä sai selviytymispakkauksen mukana. Se sisälti lisäksi mm. haavin, laastareita, rantapallon ja saippuakuplia. Ihana idea, kyllä näillä kesän yli selvitään!


Touko poseerasi innoissaan uudessa t-paidassa (tämäkin oli itse ommeltu vartavasten yksivuotiaalle) ja äiskän aurinkolasit päässä mummulan terassilla pari päivää juhlien jälkeen. <3


Touko sai myös pöllöaiheisen naulakon, kellon ja kehyksen, niistä lisää sitten, kun saan laitettua ne seinälle. Siitä tuleekin varsinainen sisustus-postaus, meillä on täällä taas pari hionta-maalaus-projektia meneillään. ;)




maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kymmenen vuotta, eikä suotta

Piti tästä aiheesta kirjoittaa jo viikko sitten, mutta niinkuin tässä viimevuosina on tullut huomattua, aika moni muu asiaa kiirehtii parisuhteen edelle. Vähän vahingossakin välillä.


Tapasimme mieheni kanssa kesäkuun alussa kymmenen vuotta sitten. Minä olin jäätelökioskin myyjä ja mies marketin tavarapuolella kesähommissa. Seuraavana kesänä siirryin kesätöihin samaisen marketin kassalle ja teimme pari ensimmäistä vuotta töitä samassa paikassa. Yhdessä olimme melkein heti ensitapaamisesta lähtien.  

Minä olin kuusitoistavuotias, mies yhdeksäntoista. Ehdimme olla yhdessä kuukauden, kun mies lähti vuodeksi armeijaan. Minä nyyhkytin ikävissäni kotona ja kävin lukion toista vuotta. Puolen vuoden jälkeen uutenavuotena menimme kihloihin, tulevana kesänä 2005 muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Pieneen asuntoon kannoimme vähät tavaramme ja karmeat, vanhat nahkasohvat miehen lapsuudenkodin vintiltä. 

Seuraavan vuoden aikana mies valmistui artesaaniksi ja minä kirjoitin ylioppilaaksi.

Näin jälkeenpäin on kummallista muistella niitä vuosia, kun olimme vielä ihan kahdestaan. Että mitä ihmettä me silloin oikein teimme? Muutimme pari kertaa, kävimme kumpikin töissä ja hankimme koiran. Naimisiin menimme kesällä 2007, minä aloitin ammattikorkeakoulussa samana syksynä, mies ajoi työkseen rekkaa. Kun kuulimme odottavamme Ainoa keväällä 2008, mies päätti etsiä ns. säännöllisemmän työn: ajotyössä työaikoja ei käytännössä ollut, ikinä ei oikein tiennyt, monelta hän tuli kotiin tai milloin seuraavan kerran piti lähteä. Nopeasti hän löysikin työpaikan läheltä, ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikea onnenpotku: paljon mukavampaa ja ymmärtäväisempää työyhteisöä saa hakea.

Kun Eino oli puolivuotias, alkoi ajatus omasta talosta tuntua houkuttelevalta. Meille kummallekin oli alusta asti selvää, että oma koti rakennetaan. Katselimme myös vanhempia taloja, minulla oli aina ollut sellainen haave, että jos jostain löytyisi ihana, vanha talo mitä voisi kunnostaa, sen voisi ostaa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että uuden talon rakentaminen olisi todennäköisesti "halvempaa", jos nyt talon hankintaa voi halvaksi edes sanoa, joten kun meille sopiva talomalli talomessuilta löytyi, päätimme rakentaa sellaisen. Siitähän alkoikin sitten varsinainen show: kuinka paljon voimme ottaa lainaa sillä ehdolla, että voimme hoitaa lapset kotona? Mitä kannattaa tehdä itse, mitä pitää teettää? Millainen keittiö (olisittepa nähneet sen taistelun, minulla oli visio, mutta ei minkään valtakunnan ymmärrystä mistään rakennusasioista)? No, onneksi minulla on äärimmäisen pitkäpinnainen mies ja suunnitelmat saatiin tehtyä. <3

Muutimme rakennusajaksi alle kuudenkymmenen neliön asuntoon: yksi makkari, olohuone, pieni keittiö. Siellä asuimme keväästä 2011 kevääseen 2012. Eikä ollut edes ahdasta! :D Mutta täytyy myöntää, että kun keväällä muutettiin täysin keskeneräiseen taloon, listojen puuttuminen tai keskeneräinen eteinen ei haitannut yhtään.

Sillä tiellä olemme nyt. Ei hullumpaa, eihän? 

Meillä se on aina mennyt vähän niin, että minä rakentelen pilvilinnoja niin kauan, kunnes näen miehen ilmeestä, että ehei, ei onnistu. Siihen alunperin taisin ihastuakin: tyyppiin, jolla on jalat maassa. Hän on rehellinen, ahkera ja tunnollinen. Hän on tyyppi, joka perjantai-iltana naputtelee mieluummin nurkkalautoja kun lähtee juomaan kaljaa. Meillä on samanlaiset arvot ja haaveet ja saamme tukea toisistamme.

Riitelemme aika harvoin. Minun on joskus oikein pakotettava mies sanomaa, mikä mättää. Hän ei pidä riitelemisestä, mutta ei sekään toimi, että pitää kaiken sisällään. Eniten meillä tulee kinaa siitä, että mies osaa ottaa itselleen omaa aikaa harrastusten parissa, minä taas poden huonoa omaatuntoa pelkästään siitä, että käyn yksin kaupassa.  Viime vuosina olemme tehneet paljon kompromisseja, mies erityisesti. Olen kiitollinen, että hänellä on pokkaa vedota siihen, että häntä tarvitaan paljon myös kotona. Varsinkin jotkut vanhemman sukupolven edustajat eivät ymmärrä alkuunkaan sitä, että mies osallistuu myös lasten- ja kodinhoitoon. 

Kahdenkeskistä aikaa meillä ei hirveästi ole, mutta sekin vähä on tärkeää. Olemme olleet kahdestaan ”matkalla” viimeksi keväällä 2011 (yhden yön, wihii!), viimeisen vuoden sisällä olemme päässeet keskenämme vaikka mihin: pikkujouluihin, juhliin, häihin. Muutama tunti ihan vaan miehenä ja vaimona on varsinaista luksusta. Tosin emme me paljoa ole edes mitään matkoja kaivanneet, olemme opetelleet tekemään kaiken yhdessä, koko porukalla: kotonakin hommat skulaavat mainiosti, kun ottaa heti alusta asti sen asenteen, että tehdään yhdessä.  Tietenkin se joskus ottaa ihan julmetusti pattiin, kun kaikki, ihan pientenkin juttujen tekeminen on hirveää säätöä. ”Otanko puolet vai kaikki mukaan kauppaan, että saat tehtyä sitä ja tätä?” ”Äiti tässä nyt vähän maalaa, jaksatteko odottaa hetken?” 

Me nautimme saunomisesta, hyvästä ruoasta, touhuamisesta, käsillä tekemisestä, lukemisesta, liikkumisesta ja luonnosta. Olemme jääneet ihan koukkuun Arrow-tv-sarjaan, voisimme katsoa The Pirates Of The Garibbean-leffat aina vaan uudestaan ja nauramme yhdessä välillä ihan tyhmille jutuille. Mies pystyy katsomaan kauhuleffan tuosta vaan, minä katson pätkänkin Ramboa niin menetän yöunet kahdeksi viikoksi. Minä olen yli-siisti, mies ihmettelee tuon tuosta, että taasko pitää imuroida ja lopeta jo se järjesteleminen. Emmekä vieläkään ole päässeet yhteisymmärrykseen keittiön kattolampusta. 

Mitä sitten olen oppinut hänestä kymmenen vuoden aikana? Hän ei tykkää paprikasta, kaalista eikä kinkkukiusauksesta. Kovan kuoren alla on erittäin herkkä sielu. Hän nukkuu hyvin sikeästi, ei turhia valittele ja kävelisi samoilla kengillä varmaan hamaan tappiin asti, jos minä en välillä pakottaisi häntä ostamaan uusia. Hän haikaille kalastusreissulle pohjoiseen, mutta on viimevuodet tyytynyt kalastamaan lähikoskilla, koska laittaa meidät aina etusijalle. 

Siinäkö se oli? Olen varma, että kun lopetan tämän kirjoittamisen, mieleeni juolahtaa miljoona asiaa, mitä olisin voinut mainita.

Muistan, kun ihan alkuaikoina puhuttiin perheestä. Minä olin tietenkin utelias ja kysyin, kuinka monta lasta hän ehkä haluaisi. Kaksi voisi olla hyvä, hän sanoi. No, vielä ei ole hänelläkään tullut raja vastaan, lapsemme ovat yksi kerrallaan hurmanneet meidät.  


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Huomenta

Pakko käydä pikainen huomenta kirjoittamassa tänne: me iskän kanssa pötkötellään vielä sängyssä (iskällä alkoi neljän viikon kesäloma, jihuu!) ja Aino meikkaa poikia keittiössä. Nyt vuorossa on ilmeisesti Touko.

Mukavaa lauantaita! 

P.s. Toukolla näyttää olevan vain poskipunaa, ei ollut kuulemma suostunut luomivärin laittoon. 

torstai 12. kesäkuuta 2014

Lätäköitä

Vaikka tiedän, että tähän aikaan päivästä (klo 10) tässä talossa on erittäin riskialtista istahtaa hetkeksi tietokoneelle, istun silti. Olen oppinut kärsimään mahdolliset seuraukset.

Sillä tämä on pakko kirjoittaa nyt, kun se vielä on tuoreena mielessä. 

Tämä aamu ei olisi voinut hienommin lähteä käyntiin:

Heti herättyään lähestulkoon jokainen lapsista valittaa nälkäänsä, PUUOOO! huutaa Sulo. Vastahan te illalla söitte kaurapuuroa, ajattelen minä. No, siinä puuroa sekoitellessa Sulo raahaa tuolin lieden ääreen ja haluaa osallistua hämmentämiseen. Muutamaan otteeseen litkua lentää kattilan reunan yli, ei haittaa, pyyhitään pois.

Puuro saadaan onnistuneesti jäähtymään. Tästä alkaa kymmenen minuutin tapahtumaketju, joka näin jälkeenpäin vähän jo naurattaa, mutta voin vannoa, että juuri sillä hetkellä ei naurattanut yhtään.

Litran maitotölkki jäi puuronkeiton jäljiltä lieden viereen. Muki myös. Sulo huutaa LISÄÄ AITOO samalla, kun Eino etsii pakastimesta mustikoita. Minä huikkaan Sulolle, että odota ihan hetki, autan ensin Einoa. Eino haluaa laittaa mustikkarasian itse hetkeksi mikroon (hurraa, oma-aloitteisuutta!). Sillä sekunnilla, kun olen saanut neuvottua Einolle, että mistä nappulasta pitää painaa, kuulen lorinaa lieden suunnalta. Sulo on kyllästynyt odottamaan apua, ja kaataa vahingossa puoli litraa maitoa hellalle. Maitoa virtaa lattialle, tiskipöydälle, tuolille, Sulon vaatteille. Sulo harmistuu, eikä huomaa, että parin desin muki on täynnä maitoa, niinkuin pitikin.

Siivoan maitoa samalla, kun Einoa laittaa mikroon vielä muutaman minuttin lisää, jäisistä mustikoista pitäisi tulla sopivasti kohmeisia. Onko valmiita? Eino ottaa innoissaan mustikkarasia mikrosta, mutta pahaksi onneksi rasia on ihan tulikuuma, taisi tulla muutama puoliminuuttinen liikaa. Vaistomaisesti Eino irroittaa otteensa rasiasta ja se läsähtää kansi alaspäin pöydän reunalle. Kansi aukeaa ja kuumaa mustikkasoossia on pöydällä, laatikoiden vetimissä, laatikoissa, lattialla sekä Einon vaatteilla ja tuolilla. Einoa harmittaa, mustikat olivat kuumia.

Mustikkasekoilua siivotessa huomaan, että Toukolta putoaa märkä vaippa pois. Hän saa odottaa hetken, siivoan ensin tämän loppuun. Suunnilleen puolen minuutin kuluttua kuulen ihmeellistä läiskettä, Touko on kakannut lattialle ja minä huomaan sen vasta, kun hän tekee kakkapökäleillä iloisia taideteoksia terassin oveen. Touko kodinhoitohuoneeseen pesulle, samalla karjun, että kenenkään ei pidä mennä jatkamaan pikkuveikan aloittamaa työtä.

Kukaan ei mene. Onneksi.

Sille brittitutkijalle, joka jossain seminaarissa haukkui kotiäidit laiskoiksi, läskeiksi idiooteiksi, jotka päivät pitkät tuijottavat kotona telkkaria: saa tulla kokeilemaan. Veikkaan, että voisi tulla aika nopeasti ikävä teoreettisten tutkimusten pariin. Hemmetti.

P.s. Mainitsinko jo, että olen tottunut kestämään kaiken sen, mitä tapahtuu sillä aikaa, kun minä istun tässä? Toivottavasti, sillä nyt pääsen siivoamaan lattialle pudonnutta purjosalaattia ja muro-maitoseosta, mitkä Touko on kiskonut ruokapöydältä. Jonain päivänä vielä muistan sen, että Toukokin jo ylttyy ronkkimaan tavaroita pöydän reunalta.

Hyvää päivänjatkoa teille. Ja meille.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kesälampaat ovat täällä!

Haimme kesälampaat eilen, kaksi uuhea (äitilampaita) ja niiden karitsat. Lampaat saavatkin olla meillä taas siihen asti, kunnes tulee pakkasta.

Viime kesänä lampaita oli viisi, kaksi isoa ja kolme pientä. Loppukesästä toinen isommista kuoli ilmeisesti keuhkomatoon (yyh), toivotaan, ettei tarvitse kokea sitä samaa tänä kesänä.

Lampaiden kotipaikalla oli aikamoinen kuhina, lampaita on kymmeniä ja osa karitsoista on tosi kesyjä. Touko ei oikein välittänyt, kun yksi tuli maistelemaan hänen varpaitaan. Sulokin uskaltautui jo ison lauman sekaan, viimeksi hän pelkäsi kovasti isompien lampaiden pitämää meteliä.





Tänään lapset riensivät ensimmäisenä herättyään keräämään lampaille ruohoa ja kukkia, Sulo haki leipäkorista kovettuneita ruisleivän paloja. Touko yritti epätoivoisesti pysyä mukana.  


Meilläpäs onkin nyt tällaisia Lambi-mainos-karitsoja. :)



tiistai 10. kesäkuuta 2014

Yökirja, osa 2

Tiistai (maanantai-tiistai-välinen yö)

Emme laittaneet illalla Sulolle vaippaa yöksi ollenkaan, hänellä on jo viikon ollut aamuisin kuiva vaippa. On käsittämätöntä, miten erilaisia lapset voivatkaan olla, toisen tarvitsee käydä pissalla tunnin välein, toisella saattaa mennä heittämättä kuusi tuntia pissaamatta. Illalla olin tietenkin ihan varma, että sen kerran kun vaippaa ei laiteta, hätä tulee.

Yö sujui rauhallisesti, Toukoa vaivannut ikuisuusyskä vähän häiritsi alkuyön unia. Aamulla vieressä on Sulo ja Aino, Sulolla pysyi koko yön sänky ja housut kuivana. Heräämisestä menee ainakin vielä tunti, että Sulon tarvitsee käydä vessassa. 

Keskiviikko

Toukoa vaivaa ötököiden pistot, yskä ja jano. Alkuyöstä hän herää puolen minuttin välein itkemään. Yritän nukuttaa jopa syliin, mutta sama jatkuu siltikin ja uni on levotonta. Otan hänet viereen, mutta ei siitäkään tule mitään. Omaan sänkyyn hän rauhoittuu vihdoin ja viimein parin tunnin vääntämisen jälkeen. 

Möngin silmät ristissä sänkyyn, kunnes Aino herää ja köpöttelee meidän huoneeseen. Iskä vie Ainon takaisin omaan sänkyyn, mutta Ainoa ei huvita jäädä sinne. Iskä vie uudestaan, kunnes minä vuorostani alan neuvotella asiasta Ainon kanssa: pakottamalla häntä ei omaan sänkyyn saa, se on niin nähty, eikä minua todellakaan huvita nukuttaa poikia uudestaan, jos Ainon vastarinta saa heidät hereille. Aino yrittää nukkua sohvalla, oma sänky tuntuu olevan hänelle kahden aikaan yöllä varsinainen kirosana. "Tule laulamaan, tule viereen." Sekin on turhaa, vaikka menen hetkeksi viereen, Aino herää heti, kun lähden pois.

Einon vuoro: hän söi päivällä innoissaan mummon kanssa puoli pakettia vohvelikeksejä eikä hänelle maistunut illalla kaurapuuro. Tiesin heti, että tässä käy huonosti. Herkkä maha ei kestä ja Eino oksentaa keskellä yötä. Lakanoiden vaihdon jälkeen hän rauhoittuu onneksi nopeasti.

Tämän härdellin jälkeen Aino keksii, että häntäkin oksettaa. Kerta toisensa jälkeen hän menee vessaan, köhii, mutta ei. Kun ei ole mahatautia, ei ole mahatautia. Hän tietenkin toivoi, että kipeänä saisi luvan tulla viereen. Lopulta hän luovuttaa ja menee omaan sänkyyn, käy peittelemässä ja hän nukahtaa. Aamulla vieressä ei ole ketään. Ihmeellistä.

Sulon sänky pysyi kuivana.

Torstai

Aino hiissaa, vien hänet omaan sänkyyn pari kertaa enkä aamulla enää tiedä, mistä sängystä hän heräsi. Touko herää alkuyöstä vain pari kertaa, Sulo on aamulla meidän vieressä, mutta vahinkoja ei ole sattunut.

Perjantai

Yö on yllättävän rauhallinen, Touko herää juomaan kahden aikaan. Aino oli aamulla vieressä, toivotonta. Hän on taas ovelasti mennyt iskän viereen, kun tietää, että iskä ei herää hänen liikkeisiinsä yöllä. Sulolla sänky kuiva.

Lauantai

Touko valvoo kolmeen, en oikein edes tiedä mikä häntä vaivaa. Otan hänet viereen ja vaikka hän nukahtaa siihen jossain vaiheessa, mietin, olisiko sittenkin ollut järkevämpi yrittää häntä omaan sänkyyn nukkumaan: ensin hän mönkiessään potkaisee minua silmään (hetken aikaa näin tähtiä), sitten hän putoaa lattialle, pää edellä tietenkin. Harmituksen jälkeen hän istuu naamani päälle ja kierähtää siitä uudestaan lattialle. Loppuyön tapahtumista minulla ei ole selkeää muistikuvaa, jotenkin ihmeellisesti Touko viimein rauhoittui ja seuraavan kerran heräsin kahdeksalta Toukon virneeseen. Hänen hymynsä on niin valloittava, että vaikka kuinka yöllä otti päähän ja vielä herätessäkin tuntui siltä, että norsulauma olisi juossut yli, en voi olla hymyilemättä.

Jossain siinä kolmen ja kahdeksan välillä kaikki kolme isompaa ovat mönkineet meidän sänkyyn. Johonkin havahduinkin, oli aika ahdasta.

                               ***

Sulolta on jäänyt nyt vaippa kokonaan pois. On suoraansanottuna hieman koomista, että käytämme Einon vielä alkuyöstä pissalla, mutta Sulolla ei ole edes aamulla mikään kiire vessaan. Toisaalta, ihan loogistahan se on: Eino on luonteeltaan vauhdikas eikä pysy hetkeäkään paikallaan, kun taas Sulo on aina ollut hyvin rauhallinen eikä hänellä ole kiire minnekään.

Kun kirjoitin tätä, Eino oli hakenut terassilta lasten aurinkovarjon, avannut sen ja pian hän leikki jonkinlaista intiaanitanssia ruokapöydän ympärillä. Leikki loppui lyhyeen, kun varjo osui takan päällä olleisiin Kastehelmi-tuikkukippoihin. Siinä kerätessäni lasinsiruja mietin, että kuinkahan korkealle minun täytyisi tavarat nostaa, että ne säilysivät ehjinä. Ja oikeasti kaikki se, mikä kävi siinä vaiheessa mielessä kun kipot lensivät lattialle, ei ole edes painokelpoista. 

Tässä vuosien varrella olen tullut siihen jäätävän ärsyttävään johtopäätökseen, että se hetki, kun teen itsekseni jotain, on aina jostain muusta pois. Oli se sitten jotain ihan omaa tai jotain vähän "hyödyllisempää", kuten laskujen maksua, pihahommia tai vielä muutama kuukausi sitten töitä, sen aikana tapahtuu aina jotain. Tavallisimmin se on vaan harmitonta sekamelskaa, onneksi aika harvoin jotain hieman peruuttamattomampaa. Toisinaan mietin, että onko mitään järkeä lähteä lenkille, kun ensin joudun näkemään lähtemisen vaivan ja vielä sen jälkeen tuplaten vaivaa kaiken sen korjaamiseen, mitä sen tunnin aikana on huushollissa tapahtunut. Kaiken tämän lisäksi minulla ja iskällä on hieman eri näkemykset siisteydestä.

Kummasti siihenkin vaan sitten taipuu. Onneksi, kai. Loppujen lopuksi hyvänolontunne ja fiilis siitä, että on saanut jotain aikaan, voittaa ärsytyksen ja sitä huomaa, että ei se sekamelska karkaa minnekään. Ja ehkä sitä oppii hieman höllentämään omia täydellisyys-tavoitteitaan.




sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pellavapäitä

Kahden päivän synttärihulinat alkavat olla loppusuoralla, pojilla on ollut ihan mieletön viikonloppu. Kiitos siitä kuuluu kaikille vieraille. En oikein osaa edes sanoiksi pukea sitä tunnetta, mikä päällimmäisenä on nyt mielessä: kiitollisuus, se, että lasten elämässä on joukko heistä suuresti välittäviä ihmisiä.

Lasten ilo on niin parasta!

Synttäreistä enemmän myöhemmin, tässä pari pellavapäätä tältä päivältä (Touko etualalla hieno uusi paita päällä ja sukulaispoika tarkkana tuolin kanssa) uusien terassikalusteiden testauksessa. :)

torstai 5. kesäkuuta 2014

Piha ja paarmat

Hyvällä kesäkelillä on niin ärsyttävää tehdä sisällä yhtään mitään. Minulta jäisi kaikki, siis ihan kaikki niille sijoilleen, hyvä että maltan maidon laittaa takaisin jääkaappiin ennenkuin riennetään takaisin ulos. Illalla huusholli on kyllä justiinsa sen näköinen, ettei ketään ole kauheasti kiinnostanut sisällä kökkiä, mutta illalla kyllä keräillään kaikki paikoilleen ennen saunaa. Talvella sitä ehtii sitten hinkata kaikkia nurkkia. Toisaalta taas sotkua ei kyllä edes tule läheskään niin paljoa, kun kaikki viettävät suurimman osan päivästä ulkona. 

Varjopuolensa näilläkin keleillä, Touko-parka on joutunut kärsimään kaikenmaailman ötököistä, ja tietenkin kesän ensimmäiset paukamat ovat ihan hirveän näköisiä. Eikä vaunussa nukkumisestakaan ole oikein näin lämpöisellä tullut mitään.


Pensaat ja puskat ovat saaneet nyt vihdoinkin kunnon kuorikatteen juurelleen. Hyviä nämä synttäri-deadlinet, tulee tehtyä kaikkia rästihommia. Iskä uhosi, että laittaisi etupihan ulkovalot vielä ennen lauantaita paikoilleen. Saisi sen kaivannon vihdoin ja viimein pois.






Ylinnä olevaan Jasmike-kuvaan on näköjään leikkijuustokin päässyt mukaan. Ja lapio. Toisessa kuvassa on muistaakseni Lumipalloheisi ja alimmat ovat jotain Angervoa. Hyvä muisti, puoliakaan en enää muista. No, vähän kuitenkin: joku Jasmike, joku Angervo..

Laitoin uudet Syyshortensiatkin, edellisenä syksynä istutetut kuihtuivat pystyyn. Nyt pidetään peukut pystyssä, että nämä onnistuvat.


Kuistille ostin Mustasilmäsusannan, jos se tuota tikasta pitkin lähtisi kasvamaan. Ja kyllä niistä lasten äitienpäivänä antamista kukkiensiemenistä jotakin nousee. <3



tiistai 3. kesäkuuta 2014

Äiti, äiti, missä on se äiti.

Ylioppilasjuhlista selvitty. Lapsetkin selvisivät siitä, että olin yhden kokonaisen illan pois kotoa, hurraa! :D Olisi ehkä ihan hyvä tehdä itsekseen vähän useammin jotain, iskä oli aika monta kertaa saanut vastata kysymyksiin Missä äiti on? ja Milloin äiti tulee kotiin?. Mutta enpä muista milloin viimeksi olisin valvonut neljään, ryninyt portaissa (ne oli ne kengät!), istunut kodassa kuuntelemassa hyvää musiikkia, nauranut hölmöille jutuille, kuunnellut juoruja ja nukkunut seuraavana päivänä kahteentoista. Huh. 

Ainolle yritin selvittää ennen juhlia, että mistä koko ylioppilashommassa oikein on kyse. Mieleen hänelle taisi jäädä ainoastaan se, että äiti näytti ihan veturinkuljettajalta yo-lakki päässä. Heh heh. 

Viime päiviin on kuulunut mm. kodinhoitohuoneen kaappien hyllyt (johan minä niitä kaksi vuotta olen tässä odotellut), Toukon albumin tekoa, pullaa (Sulo söi oman osansa jo tekovaiheessa) ja iskän kalastamaa kirjolohta. Viikonlopun aikaan tein elämäni ensimmäisen telkkari-takavarikon: kun mikään, ei  kertakaikkiaan mikään tuntunut (taaskaan) menevät kahden isomman jakeluun, vein television vaatehuoneeseen. Johan loppui tappelu ja huuto siihen paikkaan, tilalle vain puolisen tuntia me emme enää riehu-narinaa. Ei, pysyin lujana ja telkkari tuli takaisin vasta illalla. Eipä lapset sitä kauaa edes jaksaneet kaivata, ei takavarikko-hetkelläkään ohjelma paljoa kiinnostanut, kun taisteleminen ihan kaikesta oli tärkeämpää. 






Laitoinpa pullat uuteen ööh mikäs tuo nyt olisi, jalallinen kakkutarjotin lasikuvulla? Oli mikä oli, se on kivan näköinen. Ostin Ikeasta viime reissulla, jotenkin olen nyt hurahtanut erilaisiin lasiastioihin. Enemmän kuitenkin bongasin Ikeasta kivaa ulos, mm. hortensian, joka ihme ja kumma kukoistaa ja pallopuskat. Oma isäni sanoi heti nähtynään niitä Sims-kukiksi: minäkin pelasin aikanaan paljon The Sims-tietokonepeliä, siinä oli juuri kaikkea tuollaista pallopensaiden tyylistä.





Tänään iskä aloitti "kömmelin" eli liiteri-pannuhuone-varasto-rakennuksen sokkelin (onko se sokkeli?) viimeistelyn. Ensin joku tasoite, seuraavaksi pohjamaali ja viimeiseksi sellainen kivi-sekoite, rappaus, kivirouhe mikä sekin on äh! Olen niin surkea näissä rakennus-termeissä. No jokatapauksessa, tämän operaation jälkeen voikin tehdä kaikki loput, mm. nurkkalaudoitukset, ovien ympärykset ja rappuset. Vaikka olen kyllä jo aika kiintynyt noihin todella tyylikkäisiin lava-portaisiin mitä meillä on kaikkialla. Kivasti niihin joskus nilkkanikin meinannut nyrjäyttää. 



Tuli mieleeni vielä yksi ensimmäistä kertaa elämässäni-juttu: soitin myrkytystietokeskukseen eilen, kun Eino ja toinen poika pureskelivat kielon lehtiä koulun pihassa. Aika ankea setä luurin toisessa päässä ilmoitti, että kieloja saa syödä aikamoisen määrän, ennenkuin ovat oikeasti vaaraksi. Mutta että suu kannattaa huuhdella, eikä onneksi Eino ainakaan oireillut mitenkään. Huh. Loppupäivä menikin siinä, että Aino ja Eino kyselivät jokaikisestä heinästä ja lehdestä, että onko myrkyllinen, voiko siitä ja tästä tulla kipeäksi. Tultiin sitten siihen johtopäätökseen, että ei kannata laittaa mitään suuhun. Joo, se oli hyvä päätös. Josko Toukokin jonain päivänä sen sitten muistaisi, tänään taas mutusteli innoissaan kiviä ulkona. Odotan kauhulla sitä päivää, kun joudun kaivelemaan hänen suustaan jonkun ötökän pois. Yääk. 

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Eino 4-vuotias

Einon ja Toukon syntymäpäiviä vietetään tulevana viikonloppuna. Enää viisi yötä, niitä täällä tarkasti lasketaan!


Eino syntyi neljä vuotta sitten juhannuspäivänä. Istuin juhannusaaton iltaa nuotiolla puoleenyöhön saakka, totaalisen kyllästyneenä jättimäiseen mahaan ja tukalaan oloon: raskaus oli edennyt jo viikolle 40+5. Ehdin nukkua kolme tuntia, kunnes tunsin ensimmäisen supistuksen. En uskaltanut vielä toivoa mitään, olinhan jo monena aamuna herännyt pettyneenä - ei vieläkään synnyttämään. Muutaman supistuksen jälkeen nousin ylös, kökötin suihkussa, join kahvia ja odotin. Kahdeksan aikaan herätin iskän ja kävin sanomassa mummulle ja papalle, että oltaisiin nyt lähdössä. Aino jäi mummulaan vielä nukkumaan.

Olimme sairaalassa ennen puolta yhtätoista, Eino syntyi klo 17.13 puolentoista tunnin ponnistuksen ja imukuppiavustuksen jälkeen eturaivotarjonnassa eli kasvot kohti kattoa. Eino painoi 4340 grammaa ja oli 53 cm pitkä. Ihana, ihana rakas poikani. <3

Saimme olla osastolla huoneessa ihan kahdestaan. Kätilölle huikkasin jossain vaiheessa, että onpa täällä rauhallista. Hän siihen sitten vähän naureskellen, että juhannus ei varsinaisesti ole mikään sesonkiaika - eivät ihmiset yleensä tähtää juhannukseen. Höh, no ei mekään mitään tähdätty, mutta täällä sitä ollaan! :D 

Osastolla olo oli ihanaa, varsinainen loma: Eino oli supertyytyväinen, hän oppi heti hyvän syömään eikä ongelmia ollut. Aino kävi katsomassa pikkuveljeä heti seuraavana päivänä. Meinasin lentää selälleni - pikkuisesta Ainosta oli kasvanut yhdessä yössä varsinainen jättiläinen! Iso tyttö, vaikka olikin vielä ihan oikeasti pieni.

Einon kanssa kaikki tuntui jotenkin helpolta. Aino tottui muutaman yön jälkeen veljen yöllisiin ääniin. Einolla oli todella herkkä maha ja varsinkin illalla nukkumaanmeno oli aika hikistä hommaa, heijattiin, käveltiin, heijattiin ja käveltiin. Muuten pojan kanssa kaikki toimi erinomaisesti: hän oli iloinen ja kasvoi hienosti ihan omalla käyrällä. Aino ei ollut missään vaiheessa erityisen mustasukkainen, mutta minua harmitti, kun en ehtinyt olla hänen kanssaan niin paljon kuin aiemmin. Tai ehdinkin kyllä, mutta kaikki tuntui jäävän aina jotenkin kesken. Haastavinta oli se, kun iskä palasi töihin ja minun piti laittaa lapset itsekseni päiväunille. Nukuttaminen oli varsinaista kaaosta, Aino protestoi ja Eino huusi. Mutta äkkiä siihenkin sitten tottui ja keinot löytyivät. Syksyllä aloitin opinnäytetyön tekemisen ja suoritin viimeiset kurssit loppuun. Valmistumisen jälkeen keväällä oli ihan luksusta, kun lasten päiväuniaikoina ja illalla ei tarvinnut vääntää kouluhommia. Hetki siinä menikin: kun oli tottunut jatkuvasti kirjoittamaan tai lukemaan jotain, suunnittelemaan ja stressaamaan, oli kuin minulla olisi ollut aikaa vaikka mihin. Välillä iski kumma tyhjyys, mitäs minä nyt sitten teen?

Eino oppi konttaamaa 7 kuukauden ja kävelemään 10 kuukauden ikäisenä. Hänen ensimmäinen sanansa oli "nenä" reilun vuoden ikäisenä ja ensimmäiset lauseet kaksivuotiaana tähän tyyliin: Lisää hilloo. Iso häkki (hämähäkki). Äiti kato!. Eino nukkui täysiä öitä puolivuotiaana ja aamulla hän heräsi lähes poikkeuksetta joko kakkahätään tai jo kakka housussa. Päiväunet jäivät pois jo ennen kaksivuotissyntymäpäiviä: illalla nukkumaanmeno kävi niin hankalaksi, että päiväunista oli pakko rajoittaa (niitähän Eino olisi nukkunut ties kuinka monta tuntia). Illat rauhoittuvatkin nopeasti, jopa parin tunnin nukuttaminen vaihtui viideksi minuutiksi. Eino on meillä edelleen paras ja rauhallisin nukkuja, hän saattaa vieläkin nukkua heräämättä kellon ympäri ja ylikin. 

Eino ei ole liiemmin sairastellut, hänellä on ollut yksi ehkä-korvatulehdus (lääkäri määräsi lääkekuurin "varmuuden vuoksi") ja nyt vanhempana perinteisiä lastentauteja, onneksi niitäkin vähän. Huulessa hänellä on arpi lastenpöydältä putoamisesta. 

Eino rakastaa lasagnea, keitettyjä kananmunia, heilumista, kaikkea pelaamista ja pyöräilyä: senkin hän oppi jo ennenkuin täytti kolme, pakko oli opetella, koska siskokin oppi. Eino kutiaa helposti, hän ei kestä kuumia löylyjä ja nälkäisenä hänestä tulee hirveän äkäinen. Einon onkin saatava ruokaa vähintään kolmen tunnin välein, muuten elämästä tulee ihan karmeaa. Einoa kiinnostaa kovasti kaikki, hän kyselee jatkuvasti ihan kyllästymiseen saakka. Uusissa tilanteissa hän on aluksi kovin ujo ja kiinni äitin lahkeessa, muuten ei juurikaan malta pidellä kädestä kiinni. Hän on hyvin jääräpäinen ja välillä varsinainen Vaahteramäen Eemeli. Kompastelusta ja hermoilusta huolimatta hän jaksaa sitkeästi kokeilla uudestaan. 

Eino on herkkä ja äärimmäisen tarkka vaatteiden mukavuudesta, mieluiten hän olisi aina alasti. Mikään ei saa puristaa, olla pieni tai inhottavasti märkä. Einolle äiti ja koti ovat kaikki kaikessa.

Eino on horoskoopiltaan rapu, rapu-lapsesta sanotaan mm. näin:

"Lapsesi on syntynyt aikana jolloin luonnon lämpö on ihanimmillaan ja kasvit keskittyvät hedelmien ja siementen tuottamiseen parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Myös Rapulapsesi kaipaa ympärilleen turvallista, hellää ja lämmintä ilmapiiriä ja luonnon tavoin hänkin reagoi voimakkaasti kaikkiin poikkeaviin mielialoihin ympäristössään. Tällä kuuplaneetan hallitsemalla lapsella ei todellakaan tunnu olevan mitään portaatonta säätömahdollisuutta rakkauden ja vihantunteiden tai ehkä paremminkin hyvän- ja pahanolon välillä. Hän voi nauraa hekottaa täysin palkein onnensa kukkuloilla ja sinun vielä hymyillessä hänen onnelleen muuttua aivan huomaamatta ja ilman mitään näkyvää syytä mutruhuuliseksi, maailman onnettomimmaksi lapseksi. 

Rapulapsen elämäntehtävä on oppia kuuntelemaan sisäistä ääntään ja toimimaan sen mukaisesti. Lapsena ihminen voi oppia vain vanhemmiltaan, ja niinpä Rapupienokainen heti synnyttyään huomioi, kuinka etenkin äiti toimii, puhuu ja käyttäytyy.

Uskotko, että herkälle kuulapsellesi ei mikään maailmassa ole niin tärkeää, kuin että äiti on onnellinen."

Kysyin Einolta, että mikä hän haluaisi olla isona: Äiti, haluaisin olla supersankari! <3


sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Ylioppilasjuhlissa

Tämä oli jäänyt jostain kumman syystä julkaisematta, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan! 😜

Mahtavaa iltaa kaikille valmistuneille ja juhlijoille! Me nautimme hillittömästä bändistä ja vielä hillittömämmästä seurasta. Onnea ihana Riina! 

Otinpa elämäni ensimmäisen kuvan itsestäni näin ennen juhliinlähtöä. Jihuu!



Pari velipoikaa, kas näin.