keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Raskausfiiliksiä viikolla 30+0

Kymmenen viikkoa jäljellä! Ihan huikeeta, tässä raskaudessa aika on kulunut kyllä ennätysnopeasti. Tuntuu aika mielettömältä, että parin viikon päästä voin todeta raskautta olevan jäljellä "vain" kaksi kuukautta.

Kävin lääkärintarkastuksessa joulukuun alussa. Kaikki oli hyvin, kuulin samanlaisia "ylistypuheita" kuin yleensäkin lääkäreiltä olen tottunut kuulemaan: 

"Sinut taitaa sitten olla luotu tähän touhuun."

"Kaikesta päätellen olet hyvä synnyttäjä."

"On kyllä ihailtava jaksamistasi."

Itse en pidä itseäni edelleenkään mitenkään ihmeellisenä, mutta kai heidän silmissä olen aika harvinainen tapaus: kuka hullu sitä uhmaa omaa jaksamistaan vuosi toisensa jälkeen ja toteaa kerta toisensa jälkeen, että alhaisesta verenpaineesta ja hemoglobiinista sekä liitoskivuista huolimatta voi erinomaisesti?  Minulla on tässä asiassa ehkä vähän vanhanaikainen ajattelutapa: olen taipuvainen aliarvioimaan vaivoja ja vihlontaa ja kurjaa oloa valitan lähinnä miehelleni, koska en koe valittamista aiheelliseksi, onhan raskaus ollut jälleen kerran hartain toiveeni. 

Eli ulkoisesta habituksestani huolimatta fiilikset eivät ole välttämättä aina ihan huipussaan. :D 

No joo, vaikka olen monesti miettinyt, että voi kun voisin skipata raskausajan ja hypätä suoraan synnytykseen, olen sitä mieltä, että raskaus on kaikkien kannalta välttämätön asia: tietenkin vauvan kasvun ja kehityksen mutta myös oman valmistautumisen kannalta. Kun on tarpeeksi monta viikkoa kituutellut ison mahan kanssa ja koko olotila alkaa totaalisesti kyllästyttää, on varmasti valmis kestämään mitä kamalimmankin synnytyksen tehdäkseen raskaudesta lopun.  

Hemoglobiini oli rautakuurista huolimatta hieman alhainen, 110. Lääkäri suositteli tuplaamaan annoksen lähinnä synnytyksen jälkeistä aikaa ajatellen: synnytyksessä menettää kuitenkin aina enemmän tai vähemmän verta, eikä alhaiset arvot ainakaan piristä valmiiksi uupunutta olotilaa. Painoa on tullut tasaisesti, ei onneksi liikaa (hirvittää kyllä vähän hypätä ensi viikolla puntarille kaiken jouluherkuttelun jälkeen :D), verenpaine on ja pysyy alhaalla, mutta sille ei voi mitään. Sf-mitta oli 25 cm (viikolla 26+5), hyvin samoissa mitoissa mennään kuin aikaisemminkin. Sokeriarvot olivat olleet sokerirasituksessa täysin normaalit (HAH!). 

Ilmaisin lääkärille huoleni aikaisempien synnytyksien nopeudesta: hän oli myös sitä mieltä, että harvoin seuraava synnytys on edellistä pidempi, mutta päädyimme yhdessä siihen lopputulokseen, että jos synnytys alkaa supistuksilla, riittää, kun lähdemme heti. Jos synnytys käynnistyisi lapsiveden menolla (mikään aikaisemmista ei ole vielä alkanut niin) lähdemme heti ja soitamme ambulanssin vastaan (yleensä vauvat ovat syntyneet kymmenen minuutin sisällä lapsiveden menosta, tuolloin olemme olleet jo synnytyssalissa). Meidän on siis tehtävä sata varasuunnitelmaa synnytyksen lähestyessä, sillä "lähteminen heti" ei ole ihan niin yksinkertaista. On mietittävä kourallinen ihmisiä, joille kehtaa soittaa vaikka keskellä yötä ja toivottava, että joku ehtii lastenvahdiksi HETI. Yksin en nimittäin haluaisi sairaalaan lähteä, mies on ollut sen verran korvaamaton tuki jokaisessa synnytyksessä.

Vauva likkuu kohdussa paljon, isot liikkeet näkyvät päälle päin hyvin selkeästi. Hänellä on hikka päivittäin ja voimakkaat potkut eriyisesti alas saavat virtsarakon tuntumaan entistä täydemmältä. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia virtsankarkailun kanssa (tätäkin lääkärit jaksavat aina ihmetellä, erityisesti kerran eräs naisläääri, jolle kerroin pomppineeni trampoliinilla lasten kanssa vain viikko neljännen synnytyksen jälkeen), mutta pissalla saan ravata monta kertaa päivässä ja yölläkin. Synnytyksen jälkeen yksi mahtavimmista tunteista on se, kun ei tarvitse käydä pissalla kuin "kerran päivässä". Ainakin entiseen verrattuna se tuntuu siltä.

Selkäkivut, lähinnä iskias-tyyppinen vihlonta, ovat pysyneet aisoissa aiempiin raskauksiin verrattuna hyvin, mutta sitäkin enemmän kärsin liitosten ja koko alapään (mitä kaikkea siellä nyt sitten onkaan) särystä ja kivusta, erityisesti illalla. Nukkumaan meno on täyttä tuskaa, koska hyvän asennon löytäminen on hyvin hankalaa: kun makaan selälläni, kaikki veri tuntuu pakenevan päästä ja alkaa pyörryttää (kai vauva painaa jotain isoja suonia), kummallakaan kyljellään ei ole hyvä olla, sisäreisien ja liitosten vihlonta alkaa välittömästi. Tämä on minulle uusi juttu, ennen olen saanut nukuttua jommallakummalla kyljellä tyyny jalkojen välissä. Kaikesta huolimatta hyvä asento löytyy enemmin tai myöhemmin, koska joka ilta kuitenkin nukahdan. Särky on pahinta silloin, kun on ollut koko päivän jaloillaan ja touhunnut paljon fyysisesti: eilen aamupäivällä kolasin pihaa ja - no, illalla sitten tiesin kolanneeni. Eikä mikään venyttely tai rentoutuminen auta, miten ihmeessä sitä voisi venytellä jotain häpyliitosta? :D

Eivätkä nämä vaivat ole tavanneet helpottaa loppuraskautta kohden, päinvastoin. Onneksi on vain kymmenen viikkoa jäljellä!

Lapset eivät ole noteeranneet raskautta kasvaneesta vatsasta huolimatta sen enempää kuin aiemminkaan. Ainoat isot muutokset ovat oikeastaan ne, kun en jaksa isoimpia lapsia kantaa sylissäni enää juuri ollenkaan ja syliini mahtuu entistä huonommin. Muuten pystyn toimimaan normaalisti. Joskus joku käy silittelemässä vatsaani ja toteaa, että siellä on vauva, Aino ja Eino osaavat jo ajatella aikaa synnytyksen jälkeen: saavatko he vaihtaa vaippaa tai harjata "Arskan" hiuksia. Pari päivää sitten puhuimme Ainon kanssa iskän isyyslomasta, kun mietimme, milloin seuraavan kerran koko porukalla on loma. 

Maha tuntuu minusta välillä ihan tosi pieneltä, välillä tosi jättimäiseltä. Kun itse katson ottamaani kuvaa, vatsa näyttää tosi pieneltä entisiin verrattuna, mutta  eikös vauva kasva kokoa eniten vasta viimeisten viikkojen aikana? Ou nou.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuosi takana

Minulla on tapana näin vuodenvaihteen aikaan muistella mennyttä vuotta - ja menneitä vuosia. Mitä kaikkea tapahtui, mitä teimme jne. En "märehdi" menneessä, mutta on hauska miettiä sitä, kuinka elämämme on muuttunut viimeisten vuosien aikana. 

Aina ajattelen, että ei meidän elämässä nyt niin kauheasti ole mitään isompaa tapahtunut. Joka kerta olen totaalisen väärässä.

Muutamaa mennyttä vuotta muistelen lähinnä seinäkalentereita selaten. Olen säilyttänyt kalenterit Ainon syntymävuodesta (2008) lähtien, taskukalentereitakin on tallessa lukio- ja ammattikorkeakoulu-ajoilta: valmistuttuani tein tällaiselle kalentereita rakastavalle kontrollifriikille hyvin vastenmielisen päätöksen: en hankkinut taskukalenteria ollenkaan. Kun tenttien ja kouluaikataulun merkitseminen loppui, päätin, että kalenteri tuo minulle turhaa stressiä, kun yritän keksiä sille sisältöä tyhjästä. Aluksi ajatus tuntui kamalalta, olihan kalenteri "muutaman" edeltävän vuoden määritellyt sen, mitä olen, mitä teen, minne menen, mitä olen saanut aikaan ja mitä oli vielä tekemättä. Elämäni sisältö lepäsi niiden kansien välissä ja orjallisesti pidin koko pakettia kasassa merkitsemällä kaiken kalenteriin. 

Nyt, kun kalenteria ei enää ole, olen kokenut itseni vapaammaksi sekä huomannut sen, että muistan lähestulkoon kaiken tärkeän ulkoa. Taskukalenteri oli siis minun tapani järjestellä elämääni ja saada mielenrauha. Tietenkin merkitsemme paljon asioita edelleen koko porukan yhteiseen seinakalenteriin, mikä estää päällekkäisyyksiä ja auttaa minua jäsentelemään ja suunnittelemaan arkiviikot kyyteineen kaikkineen. Olen varma, että jonain kauniina päivänä ostan itselleni taskukalenterin, mutta nyt, kun minulla ei ole koulu-tai työasioita merkittävänä, pärjään hyvin ilmankin.

Seinäkalentereita selaillessa huomio kiinnittyy erityisesti kolmeen seikkaan: 

Kuinka ennen ja jälkeen Ainon syntymän jokin sovittu juttu saattoi alkaa klo 13. Tai 14. Heti seuraavan lapsen synnyttyä ajat muuttuivat: nykyään en sovi mitään klo 12 ja 16 välille, jos ei ole ihan pakko, koska silloin yleensä joku tai jotkut lapsista nukkuu päiväunia. Näin ollen tuntuu hassulta, että olen päässyt lähtemään johonkin päiväuniaikaan. Yhden vauvan kanssa oli tietenkin helppo lähteä, lapsi vaunuun ja menoksi. Lisäksi kulkeminen oli muutenkin helpompaa, koska asuimme keskustassa kävelymatkan päässä kaikesta. Jos nykyään lähtee ajamaan autolla kauppaan ennen päiväunia, koko päivän rytmi menee plörinäksi, koska joku nukahtaa autoon kuitenkin.

Toiseksi: Ramppaamme jatkuvasti neuvolassa. Viimeisten reilun kuuden vuoden aikana lähestulkoon jokaiselle kuukaudelle oli merkitty jokin neuvola- lääkäri- tai hammaslääkärikäynti (tai kaksi) tai sitten muistutus minulle itselleni, että jollekin pitää varata seuraavan kuun alussa aika. Ihan hullua. Eikä tälle "kierteelle" näy tulevan loppua (kas kummaa).

Viimeisenä kiinnitin huomiota lasten merkkipäiviin ja eneneviin "menoihin". Meidän ystävä/tuttavapiirissä on syntynyt monta lasta pienin ikäeroin muutaman viimevuoden sisällä, joten ristiäisiä ja synttäreitä on vähän väliä, varsinkin, kun mukaan luetaan meidän omien lasten kemut. Kaverisynttäreistä, nyyttäreistä, harrastuksista ja tapahtumista olemme tietenkin me vanhemmat vielä pitkän aikaa vastuussa, joten lasten kasvaessa kalenteri täyttyy lapsille tärkeistä jutuista.

Loppupäätelmä: lapset ovat vallanneet sekä talomme että kalenterimme. No hyvä on, kyllä kalenteriin sentään mahtuu vielä muutama omakin meno, mutta karu totuushan se on: mitä enemmän lasten touhut vievät aikaamme ja energiaamme, sitä hankalampi on raivata tilaa oamlle ajalle. Mutta nyt on hyvä näin.

Kaiken arkihulinan keskelle mahtuu hyvinkin isoja asioita: lasten syntymiä, ristiäisiä, juhlia, valmiita taloja, raskausuutisia ja tärkeitä päiviä, kihlajaisia ja häitä. Viimeisten vuosien aikana emme ole välttyneet ikäviltä asioilta, mukaan mahtuu siis myös läheisten ihmisten menetyksiä ja hautajaisia.

Tulevalta vuodelta toivon tietenkin paljon ensin mainittuja enkä yhtään jälkimmäisiä. 

En lupaa mitään, koska elämä tämän sakin kanssa on niin ennalta-arvaamatonta, että suurempia suunnitelmia on turha tehdä. Kaikkein eniten ensi vuodelta odotan tietenkin maaliskuuta ja uuden perheenjäsenemme tapaamista. <3       

maanantai 29. joulukuuta 2014

Loma-aivo

Nyt jo hirvittää: miten ihmeessä pääsemme ikinä takaisin kiinni arkeen? Tänäänkin kaksi isointa heräsi vasta ennen kymmentä, vaikka he menivät normaalisti yhdeksän-kymmenen välillä nukkumaan.

Että terveisiä meidän perheestä. Olemme kääntäneet olotilamme, ajatuksemme ja kaiken toimintamme täysin lomalle. On ollut ihan mahtavaa, kun koko porukka on ollut kotona ilman kiireitä. On syöty ja nukuttu. Niin paljon, että eilen tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että nyt on pakko tehdä jotain, on päästävä ulos. Pakkasesta huolimatta kävimme luistelemassa, pienen alkuhaparoinnin jälkeen luistelu sujui Ainolta ja Einolta vallan mainiosti, Sulokin uskalsi kokeilla luistimia ensimmäistä kertaa jalkaan. Einolla oli ilo ylimmillään, toihan joulupukki hänelle uuden jääkiekko-kypärän, mailan ja kiekkoja. Isommat olisivat varmasti olleet jäällä koko päivän, mutta tunnin jälkeen oli annettava periksi, kun pienemmät alkoivat palella.

Meidän joulu on sujunut siis erinomaisen rennoissa tunnelmissa. Kotiin laitoimme joulukuusen jo aattoa edeltävänä sunnuntaina (hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi..), siivosimme maanantain aikana sen mitä jaksoimme (tänä vuonna en jaksanut myllätä kaikkia kaappeja ja laatikoita, ehkä ensi vuonna sitten) ja tiistaina tein yhteiseen joulupöytään lanttu- ja bataatti-laatikot. Tiistai-iltana kävimme vielä kotona saunassa ja nukkumaanmenon aikaan ajelimme minun kotiini jouluaattoa odottamaan. 


   
Jouluaatto oli juuri niin perinteinen kuin se on aina ollutkin: aamulla syötiin riisipuuroa ja rusinasoppaa, katsottiin Joulupukin kuumaa linjaa, Lumiukko ja joulurauhan julistus. Ennen julistusta uhkailin lapsia puolivitsikkäästi (hahhah) poliisilla ja putkalla, jos he eivät osaisi olla kiltisti. Iltapäivällä käytiin joulusaunassa, illansuussa syötiin jouluruoka, jonka jälkeen jäätiin odottamaan joulupukkia. Lapsia jännitti hirveästi, eivätkä he meinanneet malttaa odottaa ollenkaan. Suloa vähän hirvitti aluksi, mutta uskaltautui hänkin sitten loppujen lopuksi pukin puheille. Loppuilta meni lahjoja ihmetellessä, yöunille lapset kävivät yllättävän helposti jännittävän päivän jälkeen. Me aikuiset valvoimme ties mihin. 

Joulupäivän vietimme miehen kotona, joulupukki oli jättänyt sinnekin kasan lahjoja. Minun kokemuksistani huolimatta lapset ovat olleet ilmeisesti hyvin kilttejä koko vuoden! Ehheh, no joo, ovathan he olleet. Joulussa yksi parhaimmista asioista on nähdä lasten ilo, oli se sitten joidenkin mielestä kuinka kaupallista tahansa. 

Pyhinä nautimme vielä lisää hyvästä ruoasta, kävimme hautausmaalla (Einoa vähän hirvitti, hän luuli, että menemme hautajaisiin) ja möllötimme, kunnes eilen sunnuntaina uskaltauduimme ihmisten ilmoille luistelemaan. Tänään kiitollisena ajattelen kumpiakin meidän lasten mummuloita, jotka takasivat jälleen kerran joulun lämpöisen tunnelman. Nämä paikat ovat korvaamattomia koko perheen kohtauspaikkoja, joita ilman emme yksinkertaisesti tulisi toimeen. Samalla olen hyvin onnellinen muiden aikuisten aina vain kärsivällisemmästä suhtautumisesta meidän perheeseen, tiedän, että moni ei vapaaehtoisesti viettäisi osaa lomastaan metelöivän lapsi-lauman kanssa. Kiitos.   

Tänään mies lähti takaisin töihin yli viikon lomailun jälkeen, Onneksi laskeutuminen arkeen on hänellekin suhteellisen pehmoinen, keskiviikon jälkeen hän on taas loppuviikon lomalla. Vaikka koko porukka on nauttinut lomasta täysillä, kaikkein eniten siitä ovat "hyötyneet" Aino ja minä. Aino on saanut heilua vaikka koko päivän yökkärissä, rakennella rauhassa hama-helmillä ja on hän kerennyt moneen otteeseen jo kyllästymäänkin: "äiti, minulla ei ole mitään tekemistä". Itse olen saanut levätä koko syksyn edestä, välillä tuntuu oikeasti siltä, että aivoni ovat ihan kohmeessa ja jumissa, on sellainen tunkkainen olo. Vaikka kaikki "pakollinen" arjen pyöritys meillä on aina tehtävä, hommat helpottuvat kummasti, kun niitä on jakamassa toinen aikuinen. Loman jälkeen hyppy arkeen tuntuu varmasti kuitenkin todella virkistävältä. Ehkä siitä juuri tietääkin, että on lomaillut kylliksi.

On minulla ollut paljon kirjoitus-ajatuksiakin viimeisen viikon aikana, varsinkin iltaisin ennen kuin nukahdan, mutta en ole jaksanut avata konetta ja jäsennellä ajatuksia kunnolla. Joten lähipäivinä saattaa seurata hirveällä tykityksellä uusia kirjoituksia (mm. neuvola-käynnistä ja uudesta sohvasta). Tai sitten ei. MÄ OON NIIN LOMALLA! <3    

maanantai 22. joulukuuta 2014

Lämpöistä joulua!

Laiska joulusiivous takana, monta ihanaa ja lämpöistä hetkeä edessä.

Vaikka joulun aikaan on kovasti mielessä sellaiset perheet, lapset ja aikuiset, jotka eivät saa tai pysty viettämään mukavaa joulua, olen päättänyt tehdä omien lasten joulusta mahdollisimman ikimuistoisen. Se on mielestäni hyvä alku, koska koko maailmaa en kuitenkaan voi pelastaa. Toivon, että heillä on aikanaan yhtä lämpöinen muisto jouluista kuin minulla on.

Hatunnosto heille, jotka kykenevät omien joulukiireiden ohella huolehtimaan myös muiden jouluilosta, se on hienoa ja korvaamatonta huolenpitoa.

Oikein ihanaa joulua jokaiselle, minä rauhoitun hetkeksi sohvalle ihailemaan joulukuusta ennen kuin käyn taas paketoinnin ääreen. <3



lauantai 20. joulukuuta 2014

Tuleeko joulu ilman punaisia tonttuja?

Siis sellaisia super-perinteisiä, punaisesta kartongista askarreltuja, lyhtyjä kantavia tonttu-ukkoja? Eiköhän.

(Tämä kirjoitus on varmasti täysin käsittämätön niille, jotka eivät ota joulua yhtä vakavasti kuin minä.)

Olen käynyt sisäistä taistelua joulukoristeiden kanssa viimeiset viikot. Koska olen vannoutunut joulu-fani ja pidän siitä, että jouluna kaikki tehdään perinteiden mukaan ja joka vuosi samalla tavalla, on joulukoristelu tuottanut päänvaivaa: minua ei yksinkertaisesti nappaa lainkaan punaisen ja vihreän yhdistelmä. Ei sitten yhtään. Ei sovi sisustukseen (kääk). Sisäinen sisustajani voitti, enkä ole ripustellut punaisia tonttuja mihinkään. Yhden laitoin pari päivää sitten kodinhoitohuoneen oveen, kun Aino toi syksyn kuvis-töitä koulusta mukanaan. Ikkunoissa seikkailevat tontut ja tähdet ovat valkoisia, harmaita ja raidallisia. Aino leikkeli valkoisia lumihiutaleita, olohuoneen ikkunalla roikkuu kahden isomman askarelemat sini-valko-keltaiset adventtikynttilät.

Vihdoin lakkasin potemasta huonoa omaatuntoa (tämä on vakava asia, älkää naurako!). Koska minun lapsuudessani ikkunoilla oli meidän askartelemia punaisia tonttuja, omaan huoneeseeni laitoin AINA punaisenkirjavat ruutuverhot ja portaiden kaiteisiin kieritelttiin vihreitä joulukuusen nauhoja, olen pohtinut, että pilaanko omien lasteni joulufiiliksen tekemällä toisin. NO EN. Minullehan tämä on varmasti isompi ongelma kuin heille. Eiväthän he tiedä muusta, valkoiset tontut ovat heistä varmasti ihan yhtä jees kuin punaisetkin.

Enkä muutenkaan ole sellainen (enää, olin joskus), että läväytän pahvilaatikon auki, levittelen kämpän täyteen koristeita ja alan odottamaan aikaa, että ne voi kerätä taas pois. Rakastan kynttilöitä, joulukukkia ja jouluvaloja. Laitan koristeen silloin tällöin, jos tulee sellainen olo, tai olen laittamatta jos siltä tuntuu. Eikä meillä toisaalta paljoa edes ole koristeita, oletettavasti niitä vuosien varrella kertyy ihan tarpeeksi. Tönötin minä yksi päivä marketin koristehyllyn edessä, mutta en ostanut mitään. Joulu tulee meille ilman tarpeetonta tilpehööriä.

Joulukuusi (aito, etsintäreissu on vielä edessä) koristellaan tietenkin runsaasti, tosin kuusenkin koristeiden suhteen olen huomannut suosivani harmaata, hopeaa, kultaa, valkoista, jokunen väripilkku saattaa olla siellä täällä. Lasten askartelemat nauhat laitetaan oksille tietenkin, oli ne minkä värisiä tahansa. Ja muutama ikivanha, lasinen joulupallo. 

Olen yrittänyt etsiä keittiöön joulun ajaksi verhoa. Mutta ei, kun ei nappaa mitkään jouluaiheiset. Yksivärisiä on ihan hirvittävän vaikea löytää, joten jätin ostamatta. Ripustin verhotankoon muutaman kuusenkoristeen. Jos vuodenvaihteen jälkeen osuisi silmään (auts) joku kiva kangas.

Mutta, enää neljä yötä jouluaattoon! Joulukortit sain laitettua ihan viimehetkellä, torstaina olimme Ainon joulujuhlassa (hän esitti joulukuvaelmassa Mariaa ja lausui runonpätkän, niisk), eilen illalla paketoin ensimmäiset lahjat (kultaiseen paperiin, eh eh), kun lapset olivat jo nukkumassa. Paketoin myös Ainon tuliaiset opettajalle ja kouluavustajille (tehtiin itse mantelirouheisia suklaa-karkkeja hillopurkkeihin), tuli ihana joulu-fiilis. Mukavia viimeisiä joulunodotuspäiviä teille muillekin!













  

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Tonttuilua

Mihin katosi taas monta päivää? Vastahan minä torstaina (vai perjantaina) viimeksi kirjoitin ja mikä päivä nyt on, keskiviikko? Höh.

Toisaalta, kun muistelen menneitä päiviä, en yhtään ihmettele, mihin ne päivät hävisivät. Nyt on niin monta asiaa mielessä, että niitä on jo hyvin hankala jäsennellä järkevään järjestykseen. Yritetään nyt kuitenkin.

Torstain joulukalenterista tuli muistaakseni tonttu-askartelua, niistä taisin mainita viime kirjoituksessa. Pienen askartelusession päätteeksi pöydällä oli kasa persoonallisia tonttuja ja tähtiä. Pöydän alla sensijaan oli jäätävä kasa silppua, paperia ja kimallenauhan pätkiä. Kaikki sujui siis hyvin.

Perjantaina leivoin mokkapaloja ala-asteen joulumyyjäisiä varten, enkä tietenkään jäänyt ilman pieniä apukäsiä. Lasten suurin huoli oli tietenkin se, jäisikö herkkua heille syötäväksi ollenkaan: no, minähän en enää osaa tehdä mitään "vain yhtä pellillistä" joten kyllä, koko porukka sai herkutella.


Joulukalenterista paljastui kuva jääkiekko-ottelusta ja lapset arvasivat heti, että illalla mennään katsomaan jääkiekkoa: täällä meidän pikkuisessa kylässä on päässyt seuraamaan Mestis-kiekkoa sen jälkeen, kun KeuPa HT voitti Suomi-sarjan mestaruuden ja nousi laajan varainkeruun jälkeen Mestikseen.

En ole muuten koskaan nähnyt, että Eino olisi koskaan pukenut omatoimisesti niin nopeasti: "Joko se matsi kohta alkaa?".

Lauantaina säntäsin melkein heti herättyäni joulumyyjäisiin auttamaan järjestelyissä, sulkemaan onginta-pusseja ja tekemään lapsille kasvomaalauksia. Iltapäivällä kävimme vielä kirpputorilla järjestelemässä (välihuomautus: jos näissä lauseissa on jotain vikaa, se johtuu siitä, että yritän tässä samalla tavata Ainolle, miten "joulukuusi", "koristeet" ja "kävyt" kirjoitetaan). Illalla ménimme mummulaan saunaan. Ah. Joulumyyjäiset onnistuneesti takana, nyt sai vihdoin ja viimein keskittyä olennaiseen: tonttuiluun.
¨
Sunnuntaina suuntasin vanhempieni ja yhden veljeni kihlatun (kälyksikö häntä kutsutaan? :D) kanssa Tuuriin Keskisen kyläkauppaan jouluisille ostoksille. Iskä jäi lasten kanssa kotiin ja kuskasi Ainon kaverisynttäreille ja koko porukan mummolaan käymään. 

Meillä on minun puolen perheen kanssa nyt neljättä (vai kolmatta?) vuotta käytössä erinomainen systeemi aikuisten lahjojen suhteen: olemme ajatelleet, että meidän aikuisten kesken on turha ostella lahjoja, varsinkaan kaikkien kaikille. Keräämme ennen joulua yhteisen summan (kaikki laittavat jokaisen lahjaan viisi euroa ja kun meitä aikuisia on yksitoista, jokaisen summaksi tulee 50 euroa) ja yhdessä mietimme jokaiselle jotakin. Näin vältymme turhalta krääsältä ja toisaalta siltä älyttömältä stressiltä, kun yritämme jokainen erikseen miettiä kymmenelle muulle jotain edullista mutta kuitenkin hyödyllistä. Lasten lahjojen kanssa olemme sopineet, että kummit hankkivat omille kummilapsilleen, näin lahjamäärät pysyvät suhteellisen järkevinä (ja mikä tärkeintä, vältymme jälleen turhilta ja häthätää ostetuilta leluilta). Meidän lapsilla on neljä enoa, kummit, täti ja kaksi mummulaa, joten jos kaikilta tulee jotakin, on määrä minusta ihan turhan suuri. Eihän lapset edes keksi niin montaa toivomusta. 

Mutta onhan tonttuilu ihan mielettömän kivaa ja se antamisen ilo jotain todella ainutlaatuista. Meillä ei ole muuten vuoden aikana tapana jaella lahjoja aikuisten kesken, joten on kiva nähdä, kun jokainen saa kerran vuodessa jotain oikein mieluista ja tarpeellista. Ja on hykerryttävän jännittävää miettiä, mitä kukin toivoisi.

Jouluostokset on nyt purkissa JA minä löysin itselleni maailma mageimmat korkkarit ensi kesän häihin (mihin minua muuten pyydettiin kaasoksi, ihanaa <3). Täytynee muutaman kerran kopistella kengät jalassa ennen juhlia, etten katkaise selkääni hääpäivänä. Onneksi tässä on vielä monta kuukautta aikaa.



Kengät ovat viehättäneet minun ja monen muun lisäksi tietenkin myös lapsia, joten olen alkuviikon kuunnellut kovaa kopsetta kun isommat ovat vuorotellen testailleet korkkareita jalkaan. 

Lauantain ja sunnuntain joulukalenterista tuli suklaata (ihan kuin herkkuja ei olisi vedetty muutenkin jo vatsantäydeltä), maanantai oli varmasti yski odotetuimmista luukuista: uimahalliin!

Tiistaina kävin vihdoin ja viimein optikolla näöntarkastuksessa ja valitsemassa uudet silmälasit, hallelujah! Hitsi, kun niitä(kin) pitää odottaa pari viikkoa. Tiistaina ja keskiviikkona lapset saivat kalenterista jälleen kerran suklaata. 

Joulun odotus ei ole tietenkään ollut meillä kuin ruusuilla tanssimista, normaalia arkeahan tässä eletään vielä tämä viikko: olen pessyt muutaman viime viikon aikana enemmän pyykkiä kuin koskaan, vaikka meillä sitä kertyy ihan jokapäiväisen pesun tarpeeseen muutenkin, sekä imuroinut hullun lailla melkein päivittäin. Yökastelut, kurja, kurainen sää ja koiran karvanlähtöaika pitävät huolen siitä, että tekeminen ei lopu eikä lähene loppuaan ollenkaan. Touko on valvonut parin viikon aikana monena yönä epätavallisen paljon, minua on vaivannut sitkeä, hakaava yskä sekä ongelmat nukkuma-asennon kanssa (kyljellään särkee joka paikkaa, selällään tulee paha olo). Olen ihmettelyt itsekin, että miten sitä jaksaa siltikin innostua joulusta ja pienistäkin arkisista kommelluksista. 

Nyt onneksi näkyy jo valoa tunnelin päässä: iskä jää perjantaina joulu-lomalle, Aino jää lauantain jälkeen joululomalle, pyykkikasa on suunnilleen selätetty eikä koirastakaan lähde enää niin paljoa karvaa. Kaiken kruunasi tietenkin ihana lumisade, mikä toi tullessaan oikean joulun tuntua. Tule joulu kultainen. <3 

torstai 11. joulukuuta 2014

Seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes

Monen monta joulukalenterin luukkua on avattu ja vasta nyt ehdin kirjaamaan niiden satoa tänne: alkuviikko on mennyt niin nopeasti, että illalla istuessani (uudelle, siitä lisää myöhemmin) sohvalle mietin, että mihin se päivä taas katosi. 

Sunnuntain luukusta tuli suklaata, maanantaina kalenterissa oli joulutortun kuva eli alkuilta meni torttuja taitellessa. Joulutortut ovat oikeita laiskan äidin unelmaleivottavia: valmis taikina kaupasta, törys marmeladia keskelle ja avot, johan on herkkua! Itse en saanut taitella kuin yhden tortut, Aino ja Eino hoiteli loput. Yritin johonkin väliin tunkea, mutta ei, he suorastaan häätivät minut pois tieltä. Touko yritti syödä tuubillisen omena-kaneli-hilloa, hänen mielestään oli selkeästikin hirveää tuhlausta laittaa hillo torttuun kun sen olisi voinut syödä pelkästäänkin.






Tiistaina ja keskiviikkona lapset saivat kalenterista karkkia: marmeladia ja Haribon hampurilaisen näköisiä karkkeja. Tiistaina lapsilla oli päiväkerhossa nyyttäritkin, eli herkuttelulle ei meinannyt tulla loppua koko päivänä. 

Eilen jouduin väittelemään hetken Ainon kanssa siitä, kuka ihme niitä kalenterin laatikoita täyttää: hän oli (ja on varmasti edelleen) sitä mieltä, että minä laitan niihin aina jotain, minä väitin kivenkovaa, että tonttu niihin käy yllätyksiä piilottamassa.

Varmasti on sanomattakin selvää, että lapset yllättävät minut lähestulkoon joka päivä, hyvässä tai pahassa: viime viikolla ajelin lasten kanssa yhden kahvilan ohi, missä kävimme viime kesänä jätskillä. Sulo osoitti innolla kahvilaa ja höpötti koko matkan siitä, että kävimme siellä syömässä jäätelöä ja että mummukin oli mukana. Lapsilla on käsittämätön muisti. Eilen ja tänään Eino on halunnut "ommella", eli hän on pujotellut lankaa kuvioituun pahviin. Eino jos joku yllättää minut lähestulkoon aina näppäryydellään, sillä jokainen, joka tuntee pojan, on nähnyt kuinka hän kulkee pienetkin matkat hyppien ja pomppien eikä paikallaan olo ole oikein koskaan ollut hänen vahvuuksiaan. Siltikin hän jaksaa kärsivällisesti taitella joulutortut oikein, koristella pipareita, ommella kuviot tarkasti ja pujottaa langan neulaan. Laastari ei ole tullut neulasta vaan hänelle tuli henkinen pipi, kun minä astuin vahingossa hänen kätensä päälle (kamala äiti).




Tänään aamulla lapset yllättivät vähän toisenlaisissa merkeissä, taas tapahtui sata asiaa yhtäaikaa: Eino räyhäsi ensin minulle, kun en heti ehtinyt piirtämään valasta hänen kanssaan. Samalla Sulo oli napannut pöydältä violetin tussin ja kohta hän piirsi isoja ympyröitä meidän valkoiseen päiväpeitoon. Touko säikähti, kun räyhäsin Sulolle sotkemisesta ja hyppäsi hädissään (puoli-vahingossa) pää edellä sängystä lattialle. Siinä ei autannut muu kuin laskea sataan ja istua hetki koko porukan kanssa paikoillaan.

Tälle päivälle tonttu on piilottanut kalenteriin paperisen tontun: iltapäivä vietetään joulukoristeita askarrellen. Kukahan tällä kertaa yllättää ja miten? ;) 


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Aino, 6-vuotias

Reilu kuusi vuotta sitten elämämme heitti kärrynpyörää, kun esikoisemme saapui maailmaan. Ensimmäiseksi herää kliseisempääkin kliseisempi kysymys: kuusi vuotta, onko siitä jo niin kauan? Mutta kun mietin, kuinka paljon on näiden kuuden vuoden aikana tapahtunut, kuinka paljon lapsi ja ennenkaikkea me vanhempina olemme kasvaneet, aika ei enää tunnukaan níin kovin pitkältä. 

Ainon odotusaika oli tietenkin jännittävää ja verraten neljään seuraavaan helppo. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia, ei mitään ennakkoluuloja, ei ketään eikä mitään mihin verrata, eikä (verraten nykytilanteeseen) mitään tekemistä. Kävin koulua, pidin huolta huushollista (kysymys kuuluu: mitä ihmettä minä silloin edes siivosin) ja itsestäni. Olimme ystävä- ja tuttavapiiristämme ensimmäisiä, jotka odottivat lasta, mutta silti odotettu, suuri elämänmuutos ei tullut meille järkytyksenä. Elämämme rauhoittui ja ympärillä olevat ihmiset odottivat vauvaa ihan yhtä paljon (jos ei jopa enemmänkin) kuin me. 

Aino syntyi viikolla 40+4, joulukuun alussa. Sää oli hyvin samankaltainen kuin nyt, vettä satoi ja oli koleaa ja pimeää. Heräsin aamulla kuudelta siihen, kun alaserkää särki. Sellaista särkyä en ollut aiemmin kokenut, mutta en siltikään osannut yhdistää kipua synnytykseen: minulla oli jotenkin sellainen käsitys, että supistukset tuntuvat aina vatsassa eikä selässä. Muissa synnytyksissä olen osannutkin varautua siihen, että minua koskee kaikkein eniten selkään. 

Muistan tuosta päivästä vain välähdyksiä: yritin jossain vaiheessa syödä jotain, kävin suihkussa, lepäsin, makoilin, mietiskelin. Terveydenhoitaja soitti aamupäivällä jotain neuvola-aika-asiaa ja hän toivotti onnea, jos synnytys nyt todella olisi edessä. Soitin yhdelle veljelleni, olimmekohan etukäteen sopineet, että hän tulee koira-vahdiksi, kun lähtö lähenee? En muista. Mieheni tuli kesken työpäivän kotiin ja lähdimme käymään sairaalaassa: minulla oli epävarma olo, kun en tiennyt, mitä tuleman pitää. Kellonajoista minulla ei ole tarkempaa muistikuvaa, sen muistan, että kätilö käski meidät ajelemaan ja odottelemaan synnytyksen etenemistä (se oli kuitenkin siis alkanut, hurraa!). 

Ajoimme hetken pitkin Jyväskylää, mutta kauaa emme ehtineet lorvailla, kun minulle tuli jo niin paha olo, että oksennus meinasi lentää. Ajoimme takaisin sairaalaan pahimpaan ruuhka-aikaan, oli pimeää ja minä ähisin ja puhisin. Sairaalassa pääsimme heti johonkin huoneeseen, missä en sittemmin seuraavien synnytyksien aikana ole edes käynyt. Makoilin hetken siinä mysteeri-huoneessa, haaveilin kuumasta kylvystä, mutta en ehtinyt sinne, kun kätilö jo ohjasi meidät synnytyssaliin. Salissa sain jossain vaiheessa epiduraalin (muistan siitä hetkestä vain sen, kun joku kätilöistä sanoi, että olinpas rauhallinen ensisynnyttäjäksi) kun minä olin kyllästynyt puremaan huulta ja mies hieromaan selkää. Kun puudutus alkoi vaikuttaa, tärisin kauttaaltani, ihan kun olisin pikkuhiljaa herännyt syväjäästä. Ei mennyt kauaa, kun sain luvan ponnistaa: jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat rajusti ja huoneeseen kutsuttiin lääkäri. Imukuppiavusteisesti (imukupin laittaminen oli muuten koko synnytyksen kamalin osuus) puoli kahdeltatoista illalla syntyi tyttäremme, 4070 g ja 52 cm. Se oli mahtavaa: synnytys oli ohi, vauva voi hyvin ja availi silmiään rintani päällä. Vaikka lähestulkoon kaikki muu siitä päivästä onkin unohtunut, sitä hetkeä en unohda milloinkaan. 

Synnytyksen jälkeen olin väsynyt ja häkeltynyt, en oikein tiennyt, mitä piti tehdä. Oli outoa, että vauva oli nyt vieressäni ja että hän tarvitsi minua. Sairaalassaoloajasta muistan vain sen, kuinka minulla oli ikävä kotiin, jatkuvasti oli nälkä enkä tajunnut edes, että vauvan vaippa pitäisi jossain vaiheessa vaihtaa. Olimme sairaalassa muistaakseni viisi päivää, vauvan vointia seurattiin tarkasti, koska hänen sokeri-arvonsa (muistaakseni) olivat alhaiset.

Vauva-aika meni mainiosti, ensimmäiset viikot menivät rehellisesti sanoen opetellessa ja totutellessa. Kaikki sujui paremmin, kun tajusin, että nukumme yöt parhaiten niin, että vauva nukkui vieressäni. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista tietotaitoa vauvanhoidosta, kaikki tuntui hyvin luonnolliselta ja nopeasti meistä tuli tiivis, pieni perhe. 

Näin jälkeenpäin vähän harmittaa, ettei tullut koskaan käytyä esimerkiksi vauvakerhossa tai vauvauinnissa, minulla meni suurin osa vapaa-ajasta koulunkäyntiin (koulunkäyntiä ajatellen Aino oli unelma-vauva: pitkien päiväunien aikana sain tehtyä etätehtäviä) eikä tuolloin tullut edes mieleen, että olisin lähtenyt tuiki tuntemattomien sekaan kerhoilemaan. Toisaalta olen hyvin onnellinen siitä, että minulle ei koskaan syntynyt minkäänlaisia paineita vauvanhoidosta, imetyksestä sun muusta, koska muita tuoreita äitejä en tuntenut. En juurikaan lukenut vauva-lehtiä saati keskustelupalstoja, joiden olemassaolon olen havainnut oikeastaan vasta myöhemmin. Olen alusta asti tottunut tekemään asiat niin kun ne ovat minusta parhailta tuntuneet ja nykyään ympäristön luomat "vaatimukset" lähinnä huvittavat minua, lukuunottamatta niitä hetkiä, kun näen jonkun muun äidin kamppailevan näiden paineiden kanssa. Aika uuden perheenjäsenen kanssa on muutenkin jo tarpeeksi hankalaa, onko sitä vielä sotkettava lisää sukulaistätien idioottimaisilla kommenteilla maailman herkimmistä asioista.

Aino on alusta asti kasvanut omilla käyrillä. Hän on pääasiassa nukkunut yöt aina hyvin, joskin hyvin vähän kokonaisia öitä omassa sängyssä. Hän alkoi puhua vasta reilu kaksivuotiaana, hän otti puolitoistavuotiaana pikkuveljen vastaan loistavasti ja hän pääsi tutista eroon vasta juuri ennen kaksivuotissyntymäpäiviä. Siitä viisastuneina olemme ottaneet pojilta tutit ja tuttipullot pois hyvissä ajoin. Aino ei ole kummemmin sairastellut, hänellä on ollut kerran korvatulehdus ja kerran märkärupi. Minä en muista häneltä oikeastaan minkäänlaista varsinaista uhmaikää, mielestäni lapset uhmaavat tasaisesti kokoajan.

Aino rakastaa askartelua, piirtämistä ja leipomista. Hän on ollut hyvin pikkutarkka jo kaksivuotiaasta ja hän jaksaa näpertää muovailuvahoilla tai hamahelmi-teoksia monta tuntia (kohta minun on raivattava oma laatikko kaikille helmistä tehdyille kuvioille). Hän on aina tykännyt Ti-Ti Nallesta, Muumeista, majojen rakentamisesta ja pelaamisesta. Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko, risotto ja perunamuusi eikä hän koskaan kieltäydy makeista herkuista. Aino on aina ollut hyvin nirso, ennen hän bongaili ruoista esimerkiksi sipuleita ja närppi niitä pois. Eskarin alettua hänen ennakkoluulonsa ovat karisseet hurjaa vauhtia, tänään hän oli maistanut keitettyä porkkanaa (omg!).

Aino on mielestäni tyypillinen esikoinen: määrätietoinen ja hyvin kyvykäs manipuloimaan mummujaan ja pikkuveljiään ;). Hän on hyvin kriittinen ja haluaa oppia kaiken nopeasti eikä hän pidä siitä, jos hänelle nauretaan. Toisinaan hän ottaa itsensä siis turhan vakavasti, hän ei koskaan unohda lupauksia eikä häntä pysty huijaamaan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut oppimaan kaiken hyvin aikaisin ja minulle itselleni on ollut opettelemisen paikka nimenomaan siinä, etten vaatisi häneltä liikoja. Ainolle rutiinit ovat hyvin tärkeitä, hänelle luo selkeästi turvaa se, että asiat tapahtuvat aina (suunnilleen) samalla tavalla. Tyttö rakastaa esiintymistä, laulamista (missä hän on oikeasti aika hyvä) ja tanssimista ja pelkää ilmapallojen pauketta, ilotulituksia ja hautajaisia. Aino viihtyy edelleen hyvin sylissä ja hän nauttii läheisyydestä ja halauksista. 

Tällä hetkellä käymme keskusteluja esimerkiksi siitä, että jos hän itse mokaa jotakin, se ei ole aina jonkun muun (äitin) vika. Mitä tahansa sattuukaan, aina löytyy selitys: "nokun se sanoi, että...", "olisit kertonut", "en kuullut kun neuvoit..", "miksi et sanonut ajoissa.." jne. Eskarissa hän käyttäytyy erinomaisesti, mutta kotiin tullessa käytöstavat heitetään kankkulan kaivoon ja hän saattaa huutaa veljilleen jo eteisessä, että ÄLÄ KYSELE! Pikkuhiljaa syksyn mittaan tämä on onneksi helpottanut. Aino on muutenkin aika tulinen luonne, hän on äkkipikainen, voimakastahtoinen ja kovaääninen, joten saan riidellä hänen kanssaan aika usein, yleensä aina samoista asioista. 

Tänään kävimme Ainon kanssa neuvolassa: tehtävät hän teki tarkasti ja esimerkillisesti, kuulossa ei ole mitään vikaa (valikoiva vain, ilmeisesti?), rokotus häntä hieman jännitti mutta se sujuikin ihan yli omien odotusteni! Tyttö ei hätkähtänytkään, istui kylmänrauhallisesti sylissäni ja tuijotti maanisesti seinää. Oli hän selkeästi itsekin iloinen siitä, ettei se ollutkaan sen kamalampaa.

Aino on horoskoopiltaan jousimies. Jousimies-lapsesta sanotaan mm. näin:

"Jousimiestä ei huijata tyhjillä fraaseilla. Hän etsii totuutta koko elämänsä ajan, ja lapsena totuuden ja rehellisyyden esikuvina ovat isä ja äiti. Hän haluaa nähdä, miten maailma ja elämä otetaan vastaan rehellisesti sellaisena kuin se on, saadakseen paremmat lähtökohdat suurelle totuudenetsimismatkalleen.

Ole rehellinen lastasi kohtaan ja sano suoraan ei sellaisille odotuksille, joita et juuri sillä hetkellä pysty täyttämään sen sijaan, että jätät ne roikkumaan hänelle mahdollisina ja sinulle mahdottomina. Uskalla ottaa vastaan hänen usein valkotornadoakin pahempi vihan ja suuttumuksen puuskansa uudelleen ja uudelleen, kunnes huomaat sen muuttuneen leudoksi hellyyden tuulahdukseksi. Kun lopulta kestät hänen suuttumuksensa ja purkauksensa tyynellä järkähtämättömyydellä, iloitsee hän sydämessään ja tulee elämänsä ja onnistumisensa kautta palkitsemaan sinut suurimmalla mahdollisella lahjalla, jonka lapsi voi tarjota. Luottavaisella rakkaudella, joka tulee sammumatta saattelemaan sinua elämäsi loppuun saakka."


<3













lauantai 6. joulukuuta 2014

Piparintuoksua

Eilisestä viidennestä joulukalenterin luukusta lapset saivat joulusuklaata. Itse kökötin aamulla pari tuntia sokerirasitustestissä terveyskeskuksessa vain haaveillen suklaasta: kaksitoista tuntia syömättä menee kyllä, mutta koko aamu kahvitta oli kuin sumussa kulkemista. En edes juo yleensä paljon kahvia, mutta aamuinen kupillinen on jo pelkästään niin pinttynyt tapa, että ilman sitä liikkeelle lähtö tuntui vähintäänkin oudolta. No, siitä selvittiin hyvin huolimatta siitä, että kun puolenpäivän jälkeen pääsin syömään, kädet tärisivät niin rajusti, että haarukka ei meinannut pysyä kädessä. Kummasti sitä kroppa vaan tottuu tapoihin (aamupalaan), vuosia sitten saatoin olla syömättä vaikka koko päivän. Ei onnistu nykyään, ei.

Tämän päivän luukkuun tonttu oli käynyt piilottamassa piparimuotin. Samainen tonttu väänsi vielä kymmenen aikaan illalla taikinan täksi päiväksi. 

Aamupäivä meni piparintuoksussa Finlandiaa kuunnellen. Tänä vuonna teimme kardemummapipareita, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan jos on syönyt tarpeeksi (kyllästynyt) perinteisiä pipareita! Kivaa vaihtelua. Kohta rauhoitutaan saunomaan ja seuraamaan itsenäisyyspäivän juhlintaa telkkarista.

Tunnelmallista iltaa!








P.s. Maltofer-rautalisä on toiminut hyvin, olo on kohentunut huomattavasti eikä vatsa ole mennyt sekaisin. Suosittelen siis kaikille, joille ei tabletti-rautalisät sovi, nestemäistä versiota.



torstai 4. joulukuuta 2014

Pikkupoikien neuvolakuulumisia

Ja kuinka se aika kiitääkään, tänään avattiin jo joulukalenterin neljäs luukku! Enää kaksikymmentä yötä jouluaattoon, kääk.

Eilen meidän kalenterin kolmannesta luukusta paljastui karkkiaskit. Samalla sovittiin, että kalenterin avaajaa ei enää arvota: tähän mennessä olemme laittaneet nimet hattuun ja nostaneet sieltä yhden onnekkaan nimen. Sulo on avannut kaksi ensimmäistä, Eino kolmannen. Noh, tämä harmitti Ainoa suunnattomasti ja sitten mietittiin yhdessä, että neljännestä luukusta eteenpäin avataan ikäjärjestyksessä eli Aino saisi avata neljännen ja niin edespäin.   
Iltapäivällä kävin Sulon ja Toukon kanssa neuvolassa, Sulo 3-vuotistarkastuksessa ja Touko puolitoistavuotistarkastuksessa. Sulo sai tehdä "tehtäviä", joskin hän hieman vastahakoisesti suostui aluksi yhtään mihinkään. Neuvolakortissa lukeekin, että "hieman ujostelee alkuun", mutta pian hän reipastui. Sulo on uusissa tilanteissa todella hidas lämpenemään, vaikka sainkin hänet houkuteltua huoneeseen sisälle, olisi hän halunnut lähteä sieltä heti pois. Onneksi Touko oli mukana ja käveli muina miehinä sisälle, Sulokin rohkaistui. Tehtävät sujuivat hienosti, itse en edes tiennyt, että hän osaa avata ja sulkea kierrekorkkipullon (kuinka paljon sitä jääkään huomaamatta?). Torneja Sulo on rakentanut jo kauan, pallonheittelyt ja yhdellä jalalla pomppimiset sujuivat niinkuin pitikin. Värejä hän ei vielä tunnistanut ja kun piti piirtää suoria viivoja, Sulo piirsi suureellisesti koko paperin kokoisia ympyröitä. :D Mutta kynä on ja pysyy kädessä jo ihan oikein. Sulo oli 97,5 cm pitkä ja painoi 17 kg. Ihan samoissa mitoissa menee kuin isommat sisaruksensa, oikeastaan aika tasan Ainon ja Einon välistä: Aino on ollut samassa iässä muutaman sentin pidempi mutta saman painoinen ja Eino taas pari senttiä lyhyempi mutta kilon kevyempi. 

Vaikka Eino on ollut syntyessään näistä kolmesta suurin (4340g, 53cm), on hän kolmevuotiaana ollut "pienin".

Touko mitattiin ja punnittiin, mittaaminen oli kamalaa kun piti makoilla "vauvana" pöydällä. Touko teki meidän lasten kasvukäyrien historiaa: ensimmäistä kertaa kukaan meidän lapsista asettui alle nollakäyrän. Pituus meni samoja ratoja kuin kolmella isommallakin, mutta paino oli kääntynyt laskuun. Ei mitenkään radikaalisti, Toukolla on pulleat posket ja pakarat ja kasvu on ihan täysin normaalia, itselleni se oli vain todella kummallista, yleensä meidän lapset ovat hiihtäneet reilusti plussalla. Pojalle maistuu ruoka todella hyvin ja hän on hyvin perso kaikille herkuille eli syömisestä kasvu ei ainakaan ole kiinni.

Touko painoi nyt 11,155 kg ja oli 83 cm pitkä. Kolme isompaa ovat olleet samassa iässä ihan saman mittaisia mutta pari kiloa painavampia.

Ei sillä, että näistä nyt mitään johtopäätöksiä pääsisi vetämään, mutta vertailu on kivaa. Vuoden päästä tilanne voi olla jo ihan toinen.

Oli hassua olla liikenteessä pelkästään kahden pienimmän kanssa. Neuvolan jälkeen tein aloittelijan virheen, kun ajattelin, että käyn poikien kanssa nopeasti kaupassa OTTAMATTA KÄRRYÄ. Loppujen lopuksi kannoin Toukoa koko kauppareissun ajan, hän olisi pysähtynyt jokaiselle hyllylle lappamaan tavaraa koriin. Suosikkeja olivat ehdottomasti murot, piparit ja isot karkkipussit. Sulon kanssa tuli pientä riitaa leluhyllyjen kohdalla, joskin siitä tilanteesta selvittiin nopeasti verrattuna siihen, kun Touko olisi halunnut ostaa kokonaisen laatikollisen koirien herkkutikkuja.

Lelut ja herkkutikut jäivät kauppaan, tosin vannoin, että Touko saa kököttää tulevilla kauppareissuilla kärryn kyydissä ainakin seuraavan vuoden. 

Tänään joulukalenterista tuli nuotion kuva. Innoissaan lapset päättivät, että mennään kodalle paistamaan makkaraa, mutta koska iskällä venähti töissä eikä meillä ollut autoa millä lähteä, väsäsimme nuotion takapihalle. Me asutaan keskellä metsää eli lähti ovesta sitten mihin suuntaan tahansa, aina on metsä edessä.

Toisaalta ratkaisu oli erinoimainen, ei tarvinnut rämpiä ison eväslaukun kanssa kovin pitkälle ja kuivat puut saimme omasta liiteristä. Ja onhan siinä paljaan taivaan alla, nuotion äärellä istumisessa sitä jotakin. Lapset olivat mielettömän innoissaan, ihan liian harvoin tulee istuttua heidän kanssaan nuotion äärellä. Suloa vähän aluksi pelotti, kun Eino höpötti jotain "suojakepistään", millä hän voisi huitoa avaruusolioita pimeässä. Kun olin selittänyt sataan kertaan, että omassa pihassa ei tarvitse pelätä, vaikka on pimeää ja että koira kyllä varoittaa, jos metsässä liikkuu jotain ja ei, taivaalla liitävä lentokone ei ole tulossa meidän pihaan ja että metsässä EI ole mörköjä (EINO!), Sulokin rauhoittui ja söi kaksi ja puoli makkaraa, kaakaota ja eväsleipää. Tavallinen ruisleipäkin maistuu sata kertaa paremmalle, kun se on eväs ja sen syö ulkona.




Tässä vielä Einon taideteoksia tältä päivältä, tontun hän askarteli aamupäivällä perhekerhossa ja papukaijan hän piirsi minulle ennen saunomista. <3 Unohdin muuten kysyä, onko papukaijalla siipi myös jalkojen välissä vai onko se jokin muu uloke. Einosta ei ikinä tiedä. 




     

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joulukuun toinen ja onnistuneet kirpparilöydöt

Tänään meidän joulukalenterista ilmestyi pähkinä. Tai niin Aino ainakin asian ilmaisi, kun näki, mitä siellä on: "Miksi siellä on pähkinä?".



Ei mennyt kauaa, kun kaksi isompaa hoksasivat, että me voidaan pelata tällä pähkinällä: löysin aamupäivällä (kun kävimme ystävän kanssa viemässä tavaraa myyntiin kirppikselle) todella hyväkuntoisen Choco-pelin. Kotimatkalla hoksasin, että hitsi vie, minähän laitan joulukalenteriin yhden peli-nappulan vihjeeksi uudesta pelistä. Tämän päivän luukku oli ollut siihen asti vielä minullekin arvoitus, kun en meinannut millään keksiä, että mitä sinne piilottaisin. 

Ja sitten pelattiin. Ja pelattiin. Ja pelattiin..

En oikeasti ole mikään kirppareilla kiertelijä, vaikka välillä todellakin kannattaisi. Erityisesti lasten tarvikkeita tuntuu löytyvän todella edullisesti, tänään ostin Einolle "uudet" (minusta kuin uudet) luistimet kahdeksalla eurolla. Jiihaa, hyvä löytö! Eino istuikin koko iltapäivän luistimet jalassa, hän on koko syksyn kysellyt, että joko pääsee luistelemaan. Näillä näkymin täytyy tyytyä jäähallin yleisöluistelu-vuoroihin, ainakin ensihätään.



Iskä lähti vielä illasta koko porukan kanssa pelailemaan koululle, minä sain ylhäisessa yksinäisyydessä imuroida ja laittaa pyykkiä. Vaihteeksi ihan omassa rauhassa siivoaminen on jotenkin todella nautinnollista.

Tämä päivä oli mukavan tavallinen: kenelläkään ei ollut kuumetta, pääsimme hetkeksi ulkoilemaan ja ehdimme pelata yhdessä pitkät tovit. 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulukuun ensimmäinen

Joulukuun ensimmäinen valkenikin varsin ihanassa säässä, pitkästä aikaa oli hieman kirkkaampi ja kuivempi keli! Meidän omasta joulukalenterista piti paljastua tänään nuotio-retki (sääkin olisi ollut mitä mahtavin), mutta Einolla nousi kuume edellisenä yönä, joten ensimmäisesta luukusta lapset saivat enkeli-suklaapatukat. Retki siirtyy siis pari päivää eteenpäin. 

Viikonloppu meni taas hujauksessa: perjantaina olin alkuillasta ystävien kanssa pikkujouluissa, myöhemmin kävimme (miehenikin lähti, mummo ja pappa vahtivat nukkuvia lapsia) paikallisessa baarissa katsomassa Koop Arponen & Flute of Shame-yhtyettä. Ensimmäinen ja varmaan viimeinen kerta tämän raskauden aikana, humalaisten seassa tämän pömppö-mahan kanssa. Ahdisti vähän. Mutta oli silti kivaa, musiikki oli mahtavaa.

Lauantaina kävimme katsomassa naisvoimistelijoiden joulunäytöksen, Ainon ryhmä esitti Petteri Punakuono-esityksen. Sulo sai jäätävän "täällä on pelottavaa"-kohtauksen, minulta meni puolet esityksistä ohi kun yritin pitää hänet hiljaisena. Siitä jäi varmasti tramoja sekä äidille että pojalle. Huoh. Touko puolestaan istui esimerkillisesti koko tunnin katsellen esityksiä, Einokin viihtyi ihmeen hyvin. Näytöksen jälkeen katsoimme keskustassa ilotulituksen, mikä oli joulunavaus-tapahtuman loppuhuipennus. Kolme isointa katselivat hienon shown autosta, jokainen pelkää pauketta. Lisää traumoja, tupla-huoh. 

Sunnuntaina kävin mieheni mukana kököttämässä metsästys-kodalla hirvenmetsästys-lopettajaisissa. Ei ne vanhat papparaiset meinanneet ymmärtää, että ei kiitos minulle boolia. 

Tämä päivä on mennyt hiljaisissa merkeissä, Eino makoili aamupäivän sohvalla ja poti kuumetta pois. Hän on ollut aina "hyvä" sairastamaan, hän lepää ja rauhoittuu täysin kun tauti iskee. Kuume on laskenut päivän aikana yhtä nopeasti kuin se tulikin, nyt hän jo juoksee muiden mukana ja leikki tulipaloa. Toukokin valvoi viime yönä, enkä edelleenkään tiedä miksi. 

Pikkuhiljaa keräilin päivän aikana myytävää kirpputorille: aina sitä ajattelee, että ei meillä enää kauheasti ole sinne vietävää, mutta kyllä sitä taas kummasti muutama kassillinen löytyi. Samalla tulee kätevästi siivoiltua kaapit ja laatikot.

Tästä päivästä mieleeni jäi hiljentyminen ja joulun lähestyminen. Olen iloinen, että lapsen sairastumisesta huolimatta sain nukuttua yöllä muutaman tunnin. Ehdin myös hetken päivällä pötköttää sohvalla Ainon kanssa. Harvinaista herkkua, ihana joulukuu! <3

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

The Joulukalenteri

Vihdoinkin se on valmis, meidän perheen yhteinen joulukalenteri!

Kaikki lähti siitä, kun ostin aikoja sitten Tiimarinloppuunmyynnistä jouluiset numerot. Jo silloin kävi mielessä ajatus joulukalenterista, mihin voisi herkkujen lisäksi piilottaa "yhteistä tekemistä".



Lokerot. Lokerikko. Kuinka vaikeaa voisi olla askarrella lokerikko, mikä olisi samaan aikaan sekä hyvännäköinen että kestävä? Jouluinen muoto olisi tietenkin plussaa. Päädyin kirjoittaamaan Googlen kuvahakuun "joulukuusen muotoinen lokerikko" ja törmäsin aivan ihastuttavaan kuvaan musta-valkoisesta, kuusen muotoisesta kalenterista Nurin Kurin-blogissa. Mutta kuinka ihmeessä tuollaisen saisi itse askarreltua?

No mutta, minullahan on maailman kätevin mies! Näytin kuvaa hänelle, ja mitäpä hän ei puolestani tekisi? Hippulat vinkuen hommiin. Minä ajattelin ensin, että pelkkä joulupuun runko riittäisi, askartelisin lokerot esimerkiksi pahvista. Loppujen lopuksi mies väänsi puusta lokerikon, mikä on "upotettu" puun sisään. Minun tehtäväkseni jäi vedettävien lokerojen tekeminen. Idea iski niinkin arkisessa askareessa kuin ruoanlaitossa: litran maitopurkin pohja on tarpeeksi tukeva eikä niiden keräämiseen tarvitsisi nähdä suurta vaivaa. 24 tyhjää tölkkiä kerääntyy meillä alta aikayksikön.




Kun mieheni aloittaa jotain, hän tekee sen kunnolla. Sain työmaalta vähän väliä tilannekuvia ja jälleen kerran kärsivällisyys palkittiin! 





Loppujen lopuksi päädyin liimaamaan maitotölkki-lokeroiden "etuseinään" valkoista kartonkia ja niihin lapset liimasivat numerot. Aluksi ajattelin maalata lokerot, mutta se olisi ollut turhan työlästä, maitotölkin pinta kun on melko liukas enkä ollut varma maalin tarttuvuudesta. 

Nyt vain lokeroiden sisältöjä miettimään. Ihan jokaiselle päivälle ei pysty kehittelemään jotain koko porukan tekemistä, mutta eivät lapset varmastikaan pistä pahakseen, jos jostakin luukusta paljastuu suklaata. Suunnitelmissa on ainakin uimahalli-reissu, piparien ja joulutorttujen leivontaa, luistelua ja keilausta.

Tähän olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen ja kun runko on kunnolla tehty, tämä kestää varmasti vuodesta toiseen! 



















torstai 27. marraskuuta 2014

Lapsi leipoo

Tulipa tuossa eilen luettua Meidän Perhe-lehteä ja bongattua Sikke Sumarin vinkit lasten kanssa kokkaamiseen ja leipomiseen: päällimäisenä mieleeni jäi yksi kohta, "kouluikäiselle lapselle voi jo antaa terävän veitsen". Auts, pisto omassatunnossa (taas), olen antanut kahdelle isommalle terävän veitsen vihannesten leikkaamiseen jo heidän ollessa 4-vuotiaita. Njoo, meidän "terävät" veitset eivät ole ihan hirmu teräviä, enkä uskalla itsekään käyttää super-terävää tomaattiveistä kun ihan vaan silloin, kun on pakko. Terävimmät lihapuukot ovat lasten ulottumattomissa.

Mutta siis, aloin tätä iltamyöhään vielä oikein todenteolla pohtimaan: lukemattomien jauhotahrojen, sotkujen, lattialle hajonneiden kananmunien sun muiden jälkeen voin iloisena todeta: meidän lapsista on ihan aikuisten oikeasti apua leivonnassa ja ruoanlaitossa. Tai no, kahdesta isommasta (6v. ja 4v.) ainakin, pienin on tällä hetkellä äärimmäisen kiinnostunut kaikesta, mitä pöydillä ja kipoissa on, eli en sanoisi häntä ihan vielä iloiseksi apuriksi. Sulon lempparipuuhaa on sekoittaminen ja hän tekee sen oikeasti hyvin, vähän liiankin hyvin, sillä kun sekoitettava seos pitäisi saada käyttöön, hän suuttuu ihan vietävästi. Hän vaan sekoittaisi ja sekoittaisi ja sekoittaisi.. Kunnes saa vispilän tai lusikan nuoltavaksi.

Aino ja Eino osaavat ja haluavat vatkata ja sekoittaa, rikkoa kananmunat (sekin sujuu jo hienosti) mitata jauhot ja muut ainekset, voidella ja koristella. He osaavat kumpikin pilkkoa, viipaloida ja raastaa. He tunnistavat ja osaavat hakea kaapeista oikeat tavarat, mikä on äärimmäisen kätevää, kun omat sormet ovat taikinassa.

Miten tähän on tultu? En oikein itsekään tiedä, sillä en ole koskaan tietoisesti ajatellut, että "opetetaas nyt tenavat laittamaan ruokaa/pyörittämään sämpylöitä". He ovat vain aina olleet siinä, kun jotakin olen tehnyt. He ovat olleet alusta asti kiinnostuneita ja suorastaan vaativat, että saavat osallistua. Aluksi touhu on tietenkin mennyt jokaisella joko taikinan syömiseksi tai sotkemiseksi, mutta tässä jos missä sitkeys ja (minun) pitkä pinna palkitaan. Lopputulos on aina ollut lastennäköinen, mutta onnistunut.

Talonrakennusaikana meillä ei ollut juuri muuta tekemistä kuin ulkona samoilu ja leipominen. Pienessä asunnossa ei lapsillakaan riittänyt loputtomiin touhuamista, joten mikä olisikaan ollut parempaa tekemistä kun leipominen ja ruoan laittaminen. 

Kokkaaminen lasten kanssa vaatii hermoja ja alituista valppautta. Hetkeksikin jos keksittyminen herpaantuu, joku on kaatanut jotain tai lähtenyt suklaisin käsin vaeltamaan olohuoneeseen ja pyyhkinyt sormet sohvaan. Nykyään isommat osaavat mennä automaattisesti käsipesulle ennen ja jälkeen leipomisen. Pitkä ja kivinen tie on kuljettu, mutta lopputulos on todellakin palkitseva.

En ole sitä mieltä, että kaikkien neljävuotiaiden pitäisi osata rikkoa kananmuna kakkutaikinaan ilman yhtäkään kulhoon kuulumatonta kuorenpalaa. Muutama vuosi sitten en olisi itsekään uskonut, että jonain päivänä leivon lasten kanssa oikeasti mielelläni, jos ollenkaan. Eikä kaikki lapsia edes välttämättä kiinnosta koko kokkaaminen, he tekevät jotain muuta paljon mieluummin. Havahduin itse tähän tosiseikkaan lehden artikkelia lukiessani, enpä ollut koko asiaa aikaisemmin edes kummemmin ajatellut: kyllä vain, niin vauhdikas kuin Eino onkin, jaksaa hän kököttää pöydän äärellä ja vatkata munista ja sokerista ihanan kuohkeaa vaahtoa!

Eikä meillä mitään gourmeeta laiteta. Ihan perusruokaa, mihin käytetään perusaineksia. Perussämpylöitä, pullaa, kääretorttua, juustokakkua, kakkua, muffineja. Huonoja päivä on jokaisella ja joskus vatkaamiset ja sekoittamiset jää kesken jo ennenkuin he ovat ehtineet oikeastaan edes aloittamaan.

Hauskinta on huomata, kuinka tarkkaavaisia lapset ovat, tässäkin asiassa. Muutama päivä sitten teimme sämpylätaikinan, mihin lorautin hunajaa sekaan. Eino julisti myöhemmin ruokapöydässä syövänsä hunaja-sämpylöitä.     

Lopuksi tunnustus: joskus, ihan vaan joskus, leivon jotakin iltamyöhällä, kun lapset ovat jo nukkumassa. On ihan kivaa välillä leipoa ihan yksin.